Henri ei vielä milloinkaan ollut kadottanut rohkeuttaan siinä määrin kuin tällä hetkellä, mutta hänen täytyi kuin täytyikin purra hammasta ja pitää pää pystyssä.
Sitten hän lähti astumaan rantaan päin raskain askelin, masentuneena. Viiden tunnin kuluttua hän oli aluksessa, missä neljätoista hartaasti odottavaa poikaa heti kerääntyi hänen ympärilleen kuulemaan uutisia.
KUUDES LUKU
Neuvottelu
Niin saivat nyt kaikki kuulla sen surullisen tosiasian, että he olivat ajautuneet saareen. Ja samalla he ymmärsivät, että pelastuksen toivo oli nyt hälvennyt melkein olemattomiin. Salamana valtasi kaikki, sekä suuret että pienet, sama ajatus: nyt oli tosi edessä, nyt sai jokainen näyttää, mihin kykeni.
Joukossa oli kuitenkin muuan, johon Henrin uutiset vaikuttivat aivan toisin kuin muihin. Robert oli koko päivän ollut sysimustalla tuulella siitä syystä, ettei häntä Henrin sijasta ollut lähetetty tähystysretkelle. Nytkin hän mukisi jotain siihen suuntaan, että "Henrikin saattoi erehtyä, joku toinen olisi saattanut tuoda aivan päinvastaisia tietoja".
Mutta Henri tiesi kyllä käyttäneensä silmiään ja kaukoputkeaan taitavasti. Hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt — he olivat ajautuneet saareen. Ja idässä välkkyvän veden takaa ei näkynyt merkkiäkään maasta. Kaikki oli yhtenä taivaana ja merenä.
Tämä oli raskasta muitten kuulla. Eikä tämän kauhistavan sanoman paino suinkaan keventynyt siitä, että Robert yhä vastusti Henriä väittäen ettei maa ollut saarta. Useimmat pojista ymmärsivät sentään liiankin hyvin Henrin olevan oikeassa.
"Kunnes omin silmin olemme nähneet vettä joka puolella", intti
Robert, "siihen asti en kuitenkaan missään tapauksessa…"
"Hyvä!" virkkoi Gordon. "Siinä olet oikeassa, Robert! Meidän täytyy itse tulla vakuuttuneiksi siitä, miten asian laita on. Ja minä ehdotan, että huomenna lähdemme pitkälle kiertomatkalle. Nimittäin jos on kaunis sää. Pahalla säällä meidän on paras pysyä aluksessa. Mitä arvelette?"