Henri oli puoleksi äkeissään, puoleksi iloissaan. Tavallaan hän oli mielissään siitä, ettei idän puolella todellakaan näkynyt vettä. Mutta samassa hän pahoitteli sitä, ettei voinut viedä täyttä varmuutta tovereilleen. Sillä hän tiesi, että kun hän palaa, olisi toverien ensimmäinen kysymys:
"Saari vai manner?"
Ja nyt hän ei voinut kiertelemättä vastata: "Manner!" Hän saattoi vain sanoa, että oli otaksuttavaa, että näytti siltä jne.
Hän loi katseensa länteen päin; sinisenä ja mahtavana lepäsi meri laskevan auringon hohteessa. Yhtäkkiä hän nosti kaukoputken silmälleen.
Tuolla kaukana näkyi laivoja! Huolellisesti hän kuivasi kaukoputken lasit ja tuijotti taas kaukaisuuteen. Mutta mitä tämä oli — laivat eivät liikkuneet paikaltaan! Ei, nyt hänelle selvisi kaikki, hänen näkönsä oli pettänyt. Mustat pilkut, joita hän ensin oli luullut laivoiksi, olivat kolme pikkusaarta joiden ohi "Eteenpäin" muutamia päiviä sitten oli kulkenut kenenkään niitä huomaamatta. Siis taaskin uusi pettymys!
Kello kävi kolmea. Oli jälleen pakoveden aika, ja Henrin täytyi lähteä "kotiin" päin; muuten saattoi pimeä hänet yllättää.
Mutta ennen kuin hän alkoi laskeutua töyrästä alaspäin, hän loi vielä kerran ympäristöön tarkan silmäyksen kaukoputkella.
Ja mitä hän näkikään silloin! Nyt, kun aurinko oli menossa mailleen, näkyi idässä sininen, välkkyvä juova, josta ei voinut erehtyä.
Se oli meri!
Tämä kauhistava huomio pani Henrin kädet vapisemaan niin ankarasti, että hän oli pudottaa kaukoputken. Nyt hänellä vihdoinkin oli varma tieto. Nyt hän tiesi niin varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että "Eteenpäin" oli ajautunut autioon saareen Tyynessä meressä. Mistä oli nyt apua odotettavissa? Hän ja hänen toverinsa eivät koskaan pääse pois tältä maailman kulmalta.