Kulkiessaan hän piti silmänsä valppaasti auki. Muun muassa hän huomasi, että näillä seuduin oikein vilisi riistaa. Minne hän katsoikaan, hän näki aina metsäkyyhkysiä ja sorsia, vieläpä merileijoniakin. Ne lekottivat kareilla auringonpaisteessa ja tirkistivät kummissaan kutsumatonta vierasta, joka harppoi eteenpäin rantaäyräällä. Henri ymmärsi kaikesta, etteivät nämä pulskat eläimet tietäneet ihmisistä eivätkä metsästyksestä mitään. Niin, tietysti "Eteenpäin" oli ajautunut saareen. Valitettavasti.
Vihdoinkin hän seisoi sillä paikalla, missä jyrkkä rannikko pisti pitkälle mereen muodostaen korkean niemekkeen. Täällä hän näki koko joukon lintuja, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Hän tunsi ne kuitenkin heti luonnonopista, ne olivat pingviinejä. Henri mietti. Mitenkä olikaan, eikö näiden kummallisten kömpelöiden olentojen kotipaikka ollut kaukana etelässä? Oli. Mutta ehkä ne olivat vain poikenneet hiukan pohjoiseen päin? Ei, ei suinkaan, tiesihän Henri kirjoistaan, etteivät pingviinit lähteneet lennoille, ja sen hän itsekin saattoi käsittää katsellessaan niiden pieniä lyhyitä siipiä, joita ne istuessaan räpyttelivät. Mutta silloinhan tämä maa ehkä ei ollutkaan niin pohjoisessa kuin hän ja hänen toverinsa olivat ajatelleet. Siinä kai oli arvoituksen ratkaisu. Myrsky oli ajanut laivan kauemmaksi etelään kuin he olivat luulleet.
"Niin, niin", tuumi Henri. "Kerran kai koittaa sekin päivä, jolloin meille selviää, minne päin maailmaa oikeastaan olemme joutuneet. Mutta nyt minun täytyy koettaa pyrkiä vähän korkeammalle."
Ja niin Henri alkoi kiivetä, mutta ei hän ollut kauankaan noussut, kun jo huomasi olevansa liian väsynyt kiivetäkseen jyrkkää tietöntä töyrästä heti ylös asti. Sen vuoksi hän istahti lepäämään ja haukkasi hiukan eväistään.
Kun hän oli syönyt ja levähtänyt kyllikseen, hän ryhtyi uudella innolla kapuamaan. Monta kertaa oli hyvin vaikea saada jalansijaa, mutta hän tahtoi päästä ylös, ja vähitellen hänen onnistuikin saavuttaa töyrään harja.
"Ohhoh! Sepä oli kova urakka", tuumi Henri ja vaipui väsyneenä maahan. "Mutta enpä sittenkään taittanut niskaani."
Ensi työkseen hän asetti kaukoputken siimalleen ja tähysteli ympäri kaikille ilmansuunnille, eniten kuitenkin itään. Siintäisiköhän vesi silläkin suunnalla?
Mutta oli jotenkin vaikea nähdä itään. Niin kauas kuin silmä kantoi, oli maa laakeata. Töyräs, jolla hän seisoi, vietti tasaisesti maan puolelle ja siellä täällä kohosi suuria, tummia metsiä. Henri tähysteli, tähysteli, mutta tasangot ja metsät ulottuivat aina näköpiiriin asti. Olisikohan tämä mannerta?
Pohjoisessa Henri näki korkean niemekkeen, jonka juurella rantaäyräs välkkyi valkoisena ja laajana kuin hieta-aavikko.
Etelässä ei ollut muuta nähtävissä kuin ääretön jono soita toinen toisensa vieressä.