Mutta nyt Henri ja muut pojat suuttuivat täydellä todella.
"Heti paikalla alas!" pauhasi Henri, ja hänen ystävänsä Gordon huusi myös: "Alas! Taikka minä…"
Silloin molemmat pikkumiehet katosivat. Mutta samassa kurkisti uusi pää ovesta kysyen:
"Henri ja Gordon! Ettekö voisi käyttää minua mihinkään? Tai Crossia tai…"
"Ei kiitos, Baxter!" vastasi Henri. Ja Gordon lisäsi: "Pysytelkää te, sinä, Cross ja Webb, Jack ja William pienempien luona. Pitäkää huolta heistä. Kyllä me…"
"Niin", yhtyi pikku Moko mahtipontisesti puheeseen, "me neljä pidämme kyllä ruorin kurissa".
* * * * *
"Toisetkin pelkäävät." Niinhän John oli sanonut.
Oliko tässä kuunarissa siis vain lapsia taistelemassa yksin myrskyä vastaan elämästä ja kuolemasta? Vain lapsia, ja niin monta lasta. Viisitoista poikaa, neljä ruorinhoitajaa siihen luettuna. Mutta miten ihmeellä he olivat joutuneet tällaiselle retkelle? Siitä saamme pian kuulla lähemmin.
Laivassa ei tosiaan ollut ainoatakaan aikuista, ei kapteenia, ei perämiestä, ei edes tavallista merimiestä. Ja siksi ei kukaan laivassa tietänyt missä päin kuunari ajelehti. Tyynellä merellä kyllä, mutta missä? Tämä merihän on laaja, maanosasta toiseen se ulottuu, Australiasta Etelä-Amerikan rannikolle; kahdentuhannen mailin levyinen se on.