Mitä olikaan tapahtunut?
Oliko laivan miehistö menettänyt henkensä jossakin onnettomuudessa?
Vai olivatko merirosvot ryöstäneet ja surmanneet kaikki aikuiset miehet?
Täytyihän sellaisessa laivassa olla ainakin kapteeni, perämies ja viisi kuusi miestä sen lisäksi. Ja nyt oli laivaväkeä vain laivapoika.
Mistä tuli tämä nimetön kuunari, kuinka kauan se oli ollut merellä, ja minne se kulki? Näihin kysymyksiin, jotka jokainen laivankapteeni heti olisi tehnyt kohdatessaan ajelehtivan kuunarin, saattoivat vain laivassa olevat pojat vastata. Mutta valitettavasti ei ollut ainoatakaan laivaa näkyvissä, ei kukaan ollut tulossa heitä auttamaan öisessä myrskyssä. Henri ja hänen kolme ystäväänsä tekivät kuitenkin parhaansa voidakseen pysyttää laivan oikeassa suunnassa.
"Mitä meidän pitäisi tehdä?" huudahti äkkiä muuan heistä.
"Mitä meidän pitäisi tehdä, Robert?" vastasi Henri. "Kaikki mitä voimme. Taivaan Jumala pitäköön muusta huolen!"
Henri oli vain kolmetoistavuotias, mutta hän ajatteli ja puhui kuin mies.
Myrsky yltyi yltymistään, meri pauhasi aina rajummin, ja rajummin. Jos tätä jatkuisi, olisi pian mahdotonta ohjata laivaa. Isomasto oli jo kauan sitten taittunut ja mennyt mereen, ja milloin tahansa saattoi keulamasto seurata sitä, ja silloin olisi myös "Eteenpäin" nähnyt viimeisen hetkensä. Sillä kun viimeinenkin purjeenriekale olisi poissa, ei edes tuulikaan voisi pitää laivaa pystyssä. Millä hetkellä hyvänsä saattoi myrskyn ulvontaan yhtyä viidentoista pojan kuolinhuuto.
Nuorten merimiesten ainoa toivo oli, että maa kuitenkin lopulta tulisi näkyviin. Silloin he, se oli kaikkien päätös, tyrskyistä ja salakareista huolimatta ohjaisivat laivansa matalikolle päästäkseen tästä kauheasta purjehduksesta. Mutta tämäkin pelastuksen toivo näytti pettävän, sillä koko sen kauhunajan kestäessä, minkä "Eteenpäin" oli ollut tuulen ja aaltojen heittelemänä, ei ainoatakaan saarta, ei ainoatakaan rannikkoa ollut häämöttänyt taivaanrannalla.