Uljaat ruoripojat eivät kuitenkaan vielä väsyneet. Silmä terävänä he tähystivät yöhön, näkyisikö tulta jostain opastavasta majakasta.
Mutta ei pieninkään valonkipinä loistanut synkässä pimeydessä.
Mutta mikä kummallinen ääni yhtäkkiä kuului?
"Keulamasto!" kirkaisi Robert.
"Nyt se taittui!"
Mutta Moko tiesi paremmin. "Ei, masto on kyllä paikoillaan, purje se oli, joka irtautui raakapuusta."
"Tämä ei tiedä hyvää!" sanoi Henri. "Robert ja Gordon, jääkää te ruorin ääreen, Moko auttaa minua, vai mitä?"
Siihen Moko oli heti valmis. Hän piti paljon "master Henristä" ja oli kiintynyt häneen uskollisesti, ja kun oli tehtävä jokin oikein vaikea merimiestaito, silloin täytyi Henrin ja Mokon aina ryhtyä työhön, sillä he olivat ainoat, jotka ymmärsivät jotain merimiehen taidoista. Moko oli palvellut laivapoikana kaksi vuotta, Henri ei ollut koskaan ollut laivapoikana, mutta hän oli syntynyt Ranskassa ja muutamia vuosia sitten matkusti laivalla Euroopasta Uuteen Seelantiin asti. Ja niin pitkä merimatka kehittää reippaasta pojasta jo melko taitavan merimiehen.
Henri ja Moko olivat hetkessä keulassa ja näkivät, mitä oli tehtävä. He irroittivat purjeen raakapuusta, leikkasivat riekaleet pois ja kiinnittivät alimmat liuskat naakelipenkkiin. Kovalle otti, mutta se onnistui. Heillä oli onni myötä, laineet eivät pyyhkäisseet heitä kannelta mereen.
Nyt "Eteenpäin" saattoi pikkupurjeiden varassa jatkaa matkaansa samaan suuntaan kuin tähänkin asti, ainakin niin kauan kuin tuulta riitti. Pieni toivonkipinä ei ollut vielä sammunut.