Sitten Henri ja Moko kiirehtivät takaisin Gordonin ja Robertin luo, ja kohta oli taas kahdeksan nuorta käsivartta ruorissa kiinni.
Samassa kajuutanovi avautui uudelleen, ja pieni poika kurkisti siitä.
Se oli Paul, Henrin kymmenvuotias veli.
"Mitä asiaa, Paul?"
"Tule alas meidän luoksemme, Henri", kuului kauhistuneen pojan vastaus. "Vesi tunkeutuu kajuuttaan."
"Mitä!"
Henrin ja muiden korvia alkoi täydellä todella kuumottaa. Parilla harppauksella Henri oli ovella ja syöksyi portaita alas.
Kajuuttaa valaisi unisesti lamppu, jota merenkäynti rajusti heitteli edestakaisin. Sen valossa näkyi kymmenkunta poikaa pitkällään sohvilla ja vuoteilla. Pienimmät, kahdeksan-yhdeksänvuotiaat, makasivat lujasti toinen toiseensa takertuneina, kasvot pelosta vääntyneinä.
"Ei mitään hätää!" huusi Henri rohkaistakseen heitä. "Mehän vartioimme, älkää pelätkö."
Sitten hän kumartui alas lyhty kädessä ja tutki tarkoin lattiaa. Aivan oikein, siinä oli todella vettä, se virtasi kajuutan toisesta päästä.
Mistä vesi saattoi tulla? Olisiko kanteen todella tullut vuoto? Henri tarkasti huolellisesti joka sopen ja — Jumalan kiitos! — keksi että "Eteenpäin" oli niin eheä kuin ikinä olla saattoi. Vesi johtui aivan yksinkertaisesti hyökyaalloista, jotka olivat tulvineet sisään avonaisesta kajuutanovesta.