Tämä toteamus vieritti raskaan kiven Henrin sydämeltä, ja kun toiset saivat häneltä kuulla, mistä vesi johtui, he rohkaistuivat kaikki. He ymmärsivät että kuunari oli vahvarakenteinen alus, johon huoleti saattoi luottaa.
Kului tunti. Kello oli kaksi. Silloin keulasta päin kuuluva omituinen ääni sai nuo neljä perämiestä säpsähtämään. He katsoivat toisiinsa, siinä meni heidän viimeinen purjeenriekaleensa.
Mitä nyt oli tehtävä? Robert joutui aivan suunniltaan ja pilkkasi epätoivoissaan Henriä, kun tämä puheli jotain siihen suuntaan, että voisi purjeettakin tulla toimeen.
"Mokomaakin lörpötystä!" kivahti Robert. "Miksi et keksi mitään vaikka olet olevinasi niin viisas?"
"Kunpa vain voisimme torjua aallot perän puolelta", virkkoi Moko. Sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä juuri samassa tulvahti hirveä aalto aluksen perään, vyöryi yli kannen ja lakaisi Henrin, Gordonin ja Robertin kajuutan portaille asti, johon heidän onnistui takertua kiinni. Mutta missä oli Moko? Oliko hyökyaalto tempaissut hänet mukaansa kuunarin kannelta? Oliko se pyyhkäissyt hänet mereen niin kuin pyöröpuut, jotka meri oli riistänyt pois aivan kuin ne olisivat olleet tulitikkuja?
"Moko! Mo-o-ko-o!" huusi Henri niin kovasti kuin ikinä keuhkoistaan sai. Ja "Mo-o-ko-o!" ulvoivat hänen toverinsakin. Mutta kukaan ei vastannut.
"Hän on poissa!" sanoi Robert.
"Tottapa hän jossain on näkyvissä", arveli Gordon ja kumartui partaan yli. Mutta Mokoa ei näkynyt eikä kuulunut.
Vielä kerran kaikki yhteen ääneen kohottivat huudon, ja tällä kertaa kuului vastaus.
"Auttakaa! Auttakaa!" Mutta huuto ei tullut alhaalta merestä, vaan jostain kokkapuolelta päin. Henri riensi etsimään mustaa ystäväänsä. Hän heittäytyi pitkälleen ja ryömi nelinkontin pitkin laivan liukkaita lankkuja, kieri joka silmänräpäys pitkän matkan päähän, iski taas kiinni…