Muutaman minuutin kuluttua olivat harjalla myös Henri, William ja Jack. Sillä aikaa kun he hiukan hengähtivät kapuamisen vaivoista, käytti Robert ahkerasti kaukoputkea, jonka hän suuntasi etupäässä itää kohti, yli suuren metsän.
"No, miten on veden laita?" kysyi William. "Näetkö merta?"
Ei, Robert ei nähnyt veden tippaakaan. Hän loi sanomattoman ylimielisen katseen Henriin, pudisti päätään ja sanoi:
"Vettäkö? Siinä ei ole vettä minun pikkusormeni vertaa! Johan sen heti sanoin!" hän lisäsi ja nosti itsetietoisena nenäänsä.
"Mitä kummaa, ettäkö ei vettä?" ihmetteli Henri. "On kuin onkin siellä vettä."
"Niin, sinun mielikuvituksessasi kyllä", väitti Robert. "Mutta tuolla kaukana ei ole muuta kuin pilviä. Myönnä sinä vain erehtyneesi."
Mutta Henri ei taipunut. Hän tiesi voivansa varmasti luottaa näköönsä, ja hän oli todella nähnyt vettä idän suunnassa. Mistä johtui, ettei… Nyt hän keksi. Hän oli katsonut merelle niemekkeen korkeimmalta kohdalta. Töyräs oli siis matalampi kuin niemeke. Näköala ei täällä ollut laaja eikä vapaa.
Henri koetti selittää tovereilleen tätä huomiotaan. Mutta Robert ja William eivät tahtoneet sellaisesta kuulla puhuttavankaan. Eivätkä he suostuneet Henrin ehdotukseen, että mentäisiin eteenpäin metsän halki itää kohti, kunnes saavuttaisiin merelle.
"Ei, kuulepa", sanoi William nauraen. "Jos aiomme kävellä kunnes saavumme merelle, niin saammepa kulkea aikamoisen taipaleen."
"Niin minäkin arvelen", lausui Robert. "Emme siis kulje kauemmaksi."