"Sama se" sanoi Henri. "Jack ja minä menemme sitten yksin." Näin hän sanoi vain siksi, että tiesi Robertin ja Williamin silloin kyllä suostuvan. Nämä eivät enää vastustaneetkaan, vaan seurasivat kauniisti toisia alas kaltevaa mäkeä, jossa siellä täällä ruohikosta kohosi sammalpeitteinen kivi ja joskus heidän täytyi tunkeutua korkean, sananjalkaa ja orjantappuroita kasvavan viidakon halki.
Alkuosa matkasta sujui helposti ja esteettömästi, mutta sitten he saapuivat metsään, ja siellä he saattoivat kulkea vain askel askelelta. Koko ajan heidän täytyi näet kavuta kaatuneiden puitten yli, joiden latvat olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa, tai tunkeutua tiheän viidakon läpi, koko ajan karsien kirveellä oksia. Kului tunti, kului toinen, eivätkä he olleet päässeet kuin kappaleen matkaa eteenpäin. Oli helppo huomata, ettei tätä metsää kuuna päivänä mikään ihmisjalka ollut tallannut. Ihmiskäsi ei ollut kaatanut puita, jotka makasivat maassa tietä sulkemassa, ikä tai myrsky oli ne kukistanut.
Eläimistä ei sitä vastoin ollut puutetta. Sen näki siitäkin, että ruoho oli sotkettu lakoon. Ja silloin tällöin pojat näkivät vilahdukselta jonkun säikähtyneen nelijalkaisen otuksen, joka piiloutui viidakkoon rauhanhäiritsijöiden lähetessä. Robertin oli kovin vaikea hillitä metsästyshimoaan, mutta hän kuitenkin ymmärsi säästää ruudin parempaan tarpeeseen.
Kello kahden tienoissa löytöretkeilijämme levähtivät. Tällä kertaa he istahtivat aukealle paikalle pienen, iloisesti lorisevan puron reunalle. Joku heistä huomasi, että puron yli kulki oikea pieni silta. Joukko litteitä kiviä oli näet sijoittunut niin, että saattoi kuivin jaloin astua pienen virran yli.
Henri alkoi heti tarkoin tutkia kiviä, mutta oli mahdotonta päättää, oliko silta tehty vai olivatko kivet noin vain sattumalta joutuneet tällaiseen asentoon.
Puro virtasi koillista kohti, ja kun pojat taas jatkoivat matkaansa, he lähtivät seuraamaan sen juoksua kappaleen matkaa. Mutta parin tunnin kuluttua kompassi ilmoitti heille, että puro oli kääntynyt pohjoista kohti, ja silloin heidän täytyi luopua siitä ja ruveta taas samoamaan raivaamattoman metsän halki.
Eikö tällä metsällä ollut loppua. Kello kävi jo seitsemää, ja yhä vain riitti puita, loppumattomiin, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Alkoi vähitellen pimetä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin asettua lepäämään ja tyytyä metsän tarjoamaan yömajaan.
Niin pojat tekivätkin. Ensiksi he kävivät hyvällä ruokahalulla Mokon varaamien eväiden kimppuun ja alkoivat sitten etsiä itselleen sopivaa makuupaikkaa. Jack keksi parhaan, pienen rauhallisen viidakon. Sen keskeltä kohosi puu, jonka riippuvat oksat melkein koskettivat maata. Yks kaks pojat haalivat kuivuneita lehtiä läjään puun juurelle, kääriytyivät vaippoihinsa ja vetivät pian unta.
Pan, joka oli otettu matkaan vartijaksi, ei ollut erikoisen valpas sinä yönä. Se oli lopen väsynyt kovan päivätyön jälkeen ja kuorsasi niin että kaikui. Silloin tällöin se kuitenkin säpsähti unestaan ja murahti. Se oli kuullut jonkun eläimen hiipivät askeleet puitten välistä tai oli vain unessa kuulevinansa.
Yö kului levossa ja rauhassa. Päivän valjetessa heräsi Jack. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla ja puhkesi äänekkääseen ihmettelyyn, joka herätti muutkin.