"Hei! Mikä sinua vaivaa". Näillä sanoilla Robert, Henri ja William toivottivat hyvää huomenta Jackille. Mutta samassa silmänräpäyksessä hekin hämmästyivät.
Mitä he sitten näkivät? 'Puu', jonka riippaoksien suojassa he olivat nukkuneet, ei ollutkaan puu. Eikä 'viidakkokaan' ollut viidakko. Molemmat olivat muuttuneet ränsistyneeksi majaksi, joka oli kömpelösti punottu kokoon paksuista ja hienoista oksista.
Täällä asui siis sittenkin ihmisiä! Nyt oli helppo tietää, kuka oli rakentanut sillan puron yli.
"Mutta nämähän ovat oikein herttaista väkeä", arveli Jack. "Oikein herttaisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, rakentavat tällaisia somia majoja, aivan kuin meitä varten."
Mutta Henri ja Robert pudistivat päätään, heitä tämä keksintö ei ilahduttanut. Ja mitä näitten metsäihmisten herttaisuuteen tuli, se saattoi olla varsin epämääräistä laatua — todennäköisemmin he olivat ihmissyöjiä.
Miehissä kierrettiin nyt maja läpikotaisin, mutta ei löytynyt mitään, josta olisi voinut päätellä, kuka majan oli rakentanut ja siinä asunut.
Pojille ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä jatkamaan tutkimusmatkaansa, yhä vain itää kohti.
Tänäänkin matka sujui hyvin hitaasti, joka hetki nousi vastaan jokin este, jonka vain kirveen avulla saattoi raivata tieltä pois. Mutta vihdoin viimein vaivat päättyivät, ja he saapuivat metsän reunaan. Heidän eteensä aukeni taas vihreitä kenttiä, sitten leveä hiekka-alue, ja lopuksi kauimpana meri.
Henrin silmät eivät olleet pettäneet!
Robertin asema oli tällä hetkellä jotenkin nolo. He olivat siis sittenkin ajautuneet saareen. Hämillään Robert vilkuili Henriin, näyttiköhän tämä hyvin mahtailevalta, koska oli ollut oikeassa? Mutta Henrillä ei ollut mitään halua ylpeillä. Päinvastoin, hän oli melkein pahoillaan, että Robert oli ollut väärässä. Olisihan ollut paljoa parempi heille kaikille, jos he olisivat joutuneet mannermaalle.