Siltä kohden maa oli ilmeisesti aikoinaan ollut viljelty, mutta siinä kasvaneet jamssinjuuret olivat kauan sitten metsittyneet.
Vihdoin Robert taas näki Panin. Sekin huomasi pojat ja tuli heti juosten heidän luokseen, ulisi ja nyki heitä vaatteista saadakseen heidät mukaansa.
Ja niin he seurasivat koiraa tiheään pensaikkoon, joka rehotti korkean töyrään juurella. Siirtäessään muutamia oksia sivulle Henri näki aukon, joka näytti johtavan jonkinlaiseen maaluolaan.
"Katsokaa!" hän sanoi osoittaen tovereilleen Panin merkillistä löytöä. "Mitähän siellä on sisällä? Mennäänkö katsomaan?"
Mutta pian huomattiin, että aukkoon tunkeutuminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, ensin täytyi kirveellä raivata tiheäksi kietoutunut oksaverkko, joka oli edessä.
Nyt oli tie auki. Ensiksi tassutti luolaan Pan. Se haukkui yhä yhtä kiivaasti, mutta muutoin luolasta ei kuulunut pienintäkään ääntä. Luola oli ilmeisesti asumaton.
"Emmekö mene sisään?" sanoi William.
"Menemme, mutta ensin meillä pitää olla 'lyhty kokassa'", arveli Henri, ja niin sanoen hän iski poikki pihkaa tihkuvan oksan lähimmästä kuusesta ja raapaisi siihen tulitikulla tulta. Se hulmahti heti palamaan, ja tämä soihtu vasemmassa kädessään ja pyssy valmiina oikeassa astui Henri toveriensa edellä ahtaaseen käytävään.
Jo muutaman askelen astuttuaan he huomasivat käytävän väljenevän, ja pian he seisoivat suuressa kammiossa, jonka lattiassa oli laajuutta ja laessa korkeutta.
Tämä "lattia" oli hienoa, kuivaa hiekkaa. Lattialla oli jakkara ja huojuvajalkainen pöytä sekä sen päällä saviruukku, muutamia isoja näkinkenkiä, vanha ruostunut puukko ja läkkirasia. Seinässä oli pöydän kohdalla laudanpätkistä karkeatekoisesti kyhätty laatikko ja siinä muutamia vaaterepaleita, miehenpuvun tähteitä. Perimpänä tässä maanalaisessa majassa oli sänky, muutamia höyläämättömiä riukuja, joiden päälle oli heitetty reikäinen peite. Päänpuolella olevalla penkillä oli läkkikuppi ja puinen kynttilänjalka.