Koiraa alettiin etsiä joka taholta, huudettiin: "Tänne Pan!" ja "Pan, missä olet?" niin kovasti että seutu kaikui, mutta Pania ei näkynyt eikä kuulunut.
Levottomina ja väsyneinä pojat palasivat luolalle yhdeksän aikaan.
Mutta astuessaan ovesta sisään he samassa pelästyneinä peräytyivät.
Hiljainen ulvonta kaikui heitä vastaan, se kuului uudesta käytävästä
päin ja kesti kokonaisen minuutin.
Kolmen neljän pojan seuraamana Henri riensi käytävään, josta samassa alkoi kuulua raivoisaa haukuntaa.
"Tuon haukkumisen me kyllä tunnemme, siinä on Pan", sanoi Henri. Mutta käytävässä oli tyhjää ja autiota, eikä sieltä nyt kuulunut hiiskahdustakaan. Salaperäisyys yhä vain kasvoi.
Seuraavana aamuna samottiin koko seutu ristiin rastiin, mutta Pania ei vain kuulunut eikä näkynyt.
Tästä huolimatta Henri ja Baxter kaivoivat ja porasivat uutterasti kalliota ja pääsivät aamupäivän kuluessa puoli metriä eteenpäin mitään kummallista kohtaamatta. Välipalan syötyään he tarttuivat jälleen työhön ja huomasivat nyt vasaranlyöntien kaikuvan ontosti. Luultavasti vain ohut seinä erotti heidät jostain toisesta luolasta. Ja luolassa väijyi ehkä petoeläin valmiina hyökkäämään ensimmäisen kimppuun, joka sen rauhaa häiritsi.
Siksipä Henri pyysikin Robertin, Webbin ja Williamin lataamaan pyssynsä. Kuka ties mitä kaikkea saattoi tapahtua.
Noin kahden ajoissa seinä oli puhkaistu. Henrin kuokka tunkeutui kalkkikivikerroksen läpi. Hän hypähti taaksepäin ja oli huutamaisillaan muita avuksi, mutta ennen kuin hän ennätti saada sanaakaan suustaan, lohkeili kalkki sirpaleina hänen ylitsensä ja suuri eläin syöksyi reiästä luolaan.
Suuri eläin oli — Pan!
Se hyökkäsi vesisangolle ja alkoi ahmien juoda vettä. Sammutettuaan janonsa se juoksi isäntänsä luo ja hyppi häntäänsä heiluttaen häntä vasten. Ei ollut siis mitään vaaraa, koska koira käyttäytyi noin.