Näin pojat ristivät kaikki saaren rämeet, niemekkeet ja metsät. Viimein oli kaikilla paikoilla nimi, paitsi itse saarella. Ja tottahan senkin täytyi saada nimi.
"Minäpä tiedän, minkä nimen sille antaisin", sanoi Costar ja näytti hirveän salaperäiseltä.
"Hohoo, kyllä kai! Ehkäpä Kapalolasten saari?" ivaili Jack.
"Anna sinä Costarin sanoa ehdotuksensa!" arveli Henri. "Mikä se sinun ehdotuksesi on."
Mutta nyt meni pikku poikaraukka aivan hämilleen ja istui hiljaa, aivan kuin hänen suunsa olisi mennyt lukkoon. Hän ryki ja nieleksi, nieleksi ja ryki ja sai vihdoin viimein sanan suustaan.
"Minusta vain tuntui", hän sanoi, "että meidän pitäisi muistaa kouluammekin, ja siksi juolahti mieleeni, että voisimme kutsua saarta Carrin saareksi".
"Mainiota, se on kerrassaan suurenmoinen nimi!… Hyvä, Costar!"
Näillä sanoilla vastaanotettiin ehdotus joka suunnalla, ja jo melkein
Costar ylpeili keksinnöstään.
Henri Martinet ehdotti vielä muutakin. Hän esitti, että uudisasukkaat, näin kutsuivat pojat mielellään itseään, valitsisivat itselleen johtajan, kutsuttakoon häntä sitten presidentiksi, esimieheksi tai joksikin muuksi.
Tämäkin ajatus tuntui kaikista hyvältä. Ainoastaan Robert tahtoi lisätä ehdon, ettei päämiestä saanut valita elinajaksi, vaan hänen tulisi luopua toimestaan hallittuaan pikkuyhteiskuntaa ennakolta määrätyn ajan.
Kuka valittaisiin? Siinä oli polttava kysymys, varsinkin Robertille, joka olisi joutunut suunniltaan, jos hänen kilpailijansa, Henri, olisi valittu.