Nyt ei auttanut vitkastella. Baxter sieppasi leimuavan kekäleen leirinuotiosta ja heitti sen tuijottavia silmiä kohti.
Se auttoi. Eläimet pötkivät pakoon täyttä karkua. Vähitellen niiden raivoisa ulvonta häipyi kaukaisuuteen.
"Onnea matkalle!" huusi Cross niiden jälkeen. "Kunpa ne eivät vain palaisi!" sanoi joku. "Eivät ne enää uskalla", arveli Robert. "Mutta katsotaanpa nyt, mitä hirviöitä ne olivat. Sen, jonka minun luotini kaatoi, pitäisi maata jossain täällä läheisyydessä."
Päivä oli vähitellen alkanut koittaa ja oli kyllin valoisaa, jotta pojat saattoivat lähteä etsimään Robertin saalista. Mutta minne eläin oli joutunut? He hakivat ristiin rastiin, mutta sitä ei näkynyt missään. Kutsuttiin Pankin avuksi ja se keksi piankin jäljet, mutta ne johtivat syvälle tiheikköön, ja sinne ei Gordonin mielestä ollut yrittäminen. Niin jäi Robertilta hänen suureksi surukseen löytämättä hänen ampumansa jaguaari tai puuma tai mikä otus lie ollutkaan.
Ja kyllä saivat muut osansa siitä, että hänen metsästäjänarvoaan näin oli loukattu. Mutta Gordon oli niin järkevä, ettei ollut kuulevinaan Robertin hävyttömyyksiä.
Kuuden ajoissa he alkoivat taas päivämatkansa, jonka oli määrä päättyä ranskalaisluolaan.
Jack ja Webb saivat molemmat laamanvuonat kantaakseen, Baxter kuljetti emää, aivan kuin olisi vienyt sitä markkinoille. Gordon pelkäsi hiukan, että eläimet hidastaisivat heidän kulkuaan, mutta matka kävi kerrassaan mainiosti, ja he olivat jo kulkeneet aikamoisen taipaleen, kun he vähän vailla kello yksitoista pysähtyivät saadakseen jotain suuhunsa.
Syötyään aimo aterian he jatkoivat matkaansa kokematta mitään erikoista. Mutta iltapuolella, juuri kun Gordon oli katsonut kelloansa ja ilmoittanut kumppaneilleen sen olevan kolme, pamahti äkkiä laukaus.
Mistä se tuli?
Tietysti Robertin pyssystä. Hän oli muista hiukan edellä ja oli kai keksinyt jonkin saaliin. Samassa kuului hänen äänensä viidakon takaa, joka oli kätkenyt hänet toisten silmiltä: "Pitäkää varanne! Pitäkää varanne!" ja siinä tuokiossa ryntäsi eläin viidakosta.