"Onpa kyllä!" sanoi Edvard. "Mutta hyi kuinka se haisee! Mitenkä eläin itse voi sietää hajuaan!"
"Se on siihen tottunut", tuumi Jack. "Mutta mitä oikeastaan teemme tällä eläimellä, Robert? Olisipa totta vie paljon parempi, jos saisit käsiisi jotain vihanneksia — niitä tarvitsemme eniten."
Ja siinä Jack oli oikeassa. Muita vihanneksia ei näet ollut saatavissa kuin metsäselleriä, jota kasvoi järven rannalla. Ja oikeastaan Robertin olisi ollut viisainta hiukan säästää ruutia, se hupeni pelottavasti varastosta. Kätevä Baxter oli sitä paitsi keksinyt tehdä saarnesta jousia ja putkista nuolia, joiden kärkenä oli rautanaula. Näillä jousipyssyillä William ja Cross oppivat pian ampumaan melko taitavasti ja toivat usein kotiin aika lailla pientä metsänriistaa. Tietysti he eivät voineet olla Robertin kiusaksi kehumatta, kuinka paljon ruutia he tällä tavoin säästivät.
Mutta eräänä päivänä tehtiin keksintö, joka oli oikein mieluinen Robertille. Gordon huomasi näet, että ketut ja sakaalit eivät antaneet ansojen olla rauhassa öisin, vaan anastivat sukkelasti kaikki pikkueläimet, jotka olivat joutuneet satimeen. Tehdäkseen lopun moisesta rosvouksesta Gordonin täytyi kuin täytyikin antaa pari tusinaa panoksia Robertille ja toisille pyssymiehille. "Mutta pitäkää varanne, ettette niitä turhanpäiten ammuskele!" hän sanoi.
Sitä hänen oli turha pelätä, arveli Robert: "Kyllä me pehmitämme sekä Repolaisen että sen seuralaiset niin perinpohjaisesti, ettei ansoista enää vähään aikaan näpistellä."
Pimeän tullessa Robert, Henri, William, Baxter, Webb, Cross ja Jack asettuivat väijyksiin viidakkoon järven rannalle. Mutta keskiyö joutui, ennen kuin mitään sen kummempaa oli tapahtunut. Silloin Robert äkkiä viittasi pimeyteen, ja nyt nähtiin kokonaisen kettulauman ohjaavan kulkunsa järvelle. Henri laski ne — yksi, kaksi, kolme… kymmenen, yksitoista… kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista. Kahdeksantoista kettua siinä oli. Kun ne saapuivat järven rannalle ja aikoivat ruveta juomaan, antoi Robert merkin toisille. Seitsemän pyssyä pamahti, ja neljä viisi kettua kellahti maahan; toiset pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti, mutta niidenkin joukossa oli monta haavoittunutta ja ne löydettiin aamulla kuolleina metsästä.
Metsästystä jatkettiin vielä kolmena yönä, mutta siihen päättyikin kettujen vierailu. Kaatuneitten eläinten nahat käytettiin matoiksi tai niistä neulottiin vaatteita. Mutta nyt olivat sekä kynttilät että öljy loppumaisillaan. Eipä muuta neuvoksi: muutamien hylkeiden Laivalahdessa täytyi heittää henkensä, jotta pojat saisivat hylkeenrasvaa lamppuihinsa ja lyhtyihinsä.
Eräänä päivänä vedettiin kärryt esille jo ani varhain aamulla, ja niiden eteen valjastettiin molemmat guanakot, joita Jack ja Garnett viime aikoina olivat harjoittaneet käyttämään valjaita. Kärryihin kuormattiin ampumatarpeita, aimo eväspussi, kaikenlaisia työaseita ja suuri kattila sekä muutamia tyhjiä tynnyreitä, joihin hylkeenrasva oli määrä kaataa.
Kymmenen ajoissa metsästysseurue saapui rannalle, jonka edustalla hylkeitä tuhansittain pyöriskeli karien välissä. Sitä myöten kun aurinko kävi paahtavammaksi, ryömi yhä useampia näitä hauskoja otuksia rantaäyräälle. Täällä oli Gordon, Robert ja muutamia muita suurempia poikia väijyksissä odottamassa vain sopivaa hetkeä laukaistakseen. Moko ja pikkupojat eivät saaneet ottaa osaa metsästykseen, heidän tuli vain pitää huolta vaunuista ja "hevosista".
Robert älysi heti, että ensinnäkin oli kaikin mokomin estettävä hylkeitä pääsemästä takaisin mereen. "Meidän on katkaistava niiltä paluutie", hän sanoi ja niin puikahtivat hän ja hänen toverinsa alas rantaan hiiviskellen hiljaa ja varovasti karien lomitse, kunnes he muodostivat ampumaketjun pitkin rantaäyrästä.