Kaikuva eläköön seurasi Costarin puhetta. Vain yksi oli vaiti, Robert.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Henri, Paul ja Moko
Vanhan vuoden viimeinen viikko kului umpeen, ja koitti uusi vuosi, 1891. Ei sellaisena kuin täällä, vaan lämpimänä ja kesäisenä; sillä vuodenvaihde sattuu eteläisellä pallonpuoliskolla keskelle kuuminta kesää.
Melkein kymmenen kuukautta oli kulunut siitä, kun "Eteenpäin" haaksirikkoutui saaren autiolle rannalle. Tämä aika oli ollut vaikea, paljon oli ollut raatamista ja työtä, monta pettymystä oli koettu, monta ikävää kärsitty. Mutta sittenkään ei pojilla ollut valittamisen syytä, sillä onnettomuudessakin oli onni heitä seurannut, niin että he nyt saattoivat elää rauhassa ja levossa, heillä oli jokapäiväinen leipänsä ja vielä vähän enemmänkin.
Vähän väliä heitä kuitenkin ahdisti tärkeä kysymys: "Milloin pääsemme täältä?" Mutta kukaan ei vielä voinut vastata siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kärsivällisesti, mitä kohtalo oli tuova mukanaan.
Ennen talven tuloa oli paljon työtä. Kaikkein ensiksi oli suojeltava kotieläimiä kylmältä. Sen vuoksi tiivistettiin tallia ja siihen rakennettiin uuni. Koko tammikuun oli siinä työtä yllin kyllin Henrille, Baxterille, Jackille ja Mokolle.
Mutta kylmyys ei ollut ainoa vaarallinen vihollinen: nälänkään kanssa ei ollut leikkiminen. Sen vuoksi Robertin ja toisten innokkaiden metsämiesten täytyi joka päivä panna parastaan kootakseen ruokavaroja taloon. Määrätyllä kellonlyömällä tarkastettiin satimet ja ansat ja Moko sai aamusta iltaan hyöriä lihan savustamisessa ja suolaamisessa.
"Kuulepas Gordon", virkkoi Henri eräänä päivänä. "Kartta, joka meillä on, tuntuu kyllä oleva jokseenkin täydellinen, mutta eiköhän olisi kuitenkin parasta hieman tutkia saaren itäosaakin? Kuka tietää, vaikka voisimme kaukoputkillamme nähdä maata jossain."
"Ehkäpä", arveli Gordon. "Mutta annahan kuulua, mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi tehdä."