Kello kolmen ajoissa oltiin puolitiessä, ja nyt saattoi Moko kaukoputken avulla nähdä maata, matalan, metsän peittämän rannan. Moko ja Henri soutaa ahersivat uskollisesti, ja hitaasti vene liukui eteenpäin. Kyllä siinä oli vetämistä, sillä ilma oli polttavan kuuma. Viimein oltiin kuitenkin perillä. Vähän yli kuuden vene laski rantaan paikalle missä järvi purki vetensä pienen virran kautta.
"Katsokaahan", virkkoi Henri osoittaen karttaa, "tämä virta on merkitty tähänkin. Mitä tässä sanotaan? I, t,… niin, Itävirraksi on maanmieheni sen nimittänyt. Sehän onkin varsin sattuva nimi, otetaanko se käyttöön?"
"Otetaan vain!"
Sitten pojat astuivat maihin, kiinnittivät veneen puuhun, heittäytyivät ruohikkoon ja tarttuivat eväisiin. Aterioituaan he kietoutuivat vaippoihinsa ja painuivat nukkumaan.
Seuraavana päivänä he purjehtivat edelleen Itävirtaa alas. Virta oli vuolas, ja Henri pelkäsi että he yhtäkkiä saattaisivat joutua jonkin putouksen pyörteisiin.
Koko aamupuolen he antoivat virran kuljettaa venettään pitkin uomaa sen suuta kohti. Ainoastaan kerran he pysähtyivät astuakseen joen rannalle. Henri oli näet huomannut muutamia puita, joita hän ei ollut nähnyt siitä asti kun lähti Uudesta Seelannista, nimittäin pinjoja eli ruokamäntyjä.
Hän tuli hyvin iloiseksi nähdessään ne ja riensi Paulin seurassa maihin. He keräsivät koko joukon maahan pudonneita pinjankäpysiä. Ranskalaisluolassa ne varmaankin olivat tervetullutta tavaraa, niiden sydämet maistuivat näet erinomaisilta ja sisälsivät öljyä.
Noin tuntia ennen päivällisaikaa pojat huomasivat ensimmäisen kylmän tuulahduksen mereltä, ja vähän myöhemmin he näkivät keulan puolella sinisen juovan, joka selvästi kertoi, että nyt he lähestyivät joen suuta.
Pian he olivatkin rannikolla. Täällä oli kaikki aivan erinäköistä kuin sillä puolen Carrin saarta, jossa "Eteenpäin" aikoinaan oli tehnyt haaksirikon.
"Jumalan kiitos, ettemme ajautuneet tänne", huudahti Moko nähdessään epätasaisen, kallioisen rannan.