Illallisen jälkeen Henri kulki vähän edestakaisin pitkin rantaa, ja Paul seurasi häntä. Sillä aikaa Mokolla oli tilaisuus koota pinjankäpyjä, joita oli runsaasti joen vasemmalla rannalla.
Pimeän tullessa pieni laivapoika oli koonnut sylillisen näitä maukkaita hedelmiä. Hän kääntyi nyt takaisin veneen luo, mutta ei nähnyt missään veljeksiä.
Mihin he olivat joutuneet?
Hän kuulikin jo heidän äänensä, he eivät siis olleet kaukana. Aivan oikein, tuolla hän jo näki heidät jonkin matkan päässä rannalla.
"Kuulkaa, Henri ja Paul!" hän huusi heille. Hän aikoi ehdottaa, että he kaikki kolme nyt menisivät nukkumaan. Mutta he eivät kuulleet häntä.
Hän aikoi rientää heidän luokseen ja lähti juoksemaan. Mutta samassa hän näki Paulin lankeavan polvilleen veljensä eteen, joka nuhteli häntä ankarasti.
Moko saattoi selvästi kuulla jokaisen sanan. Paul oli vihdoin kertonut Henrille, mikä häntä vaivasi.
"Vai niinkö se olikin!" huudahti Henri. "Sinä siis olet syypää tähän kaikkeen."
"Älä ole vihainen minulle, Henri", rukoili pikku poika ja itki epätoivoisena. "Sinun täytyy antaa minulle anteeksi! Kuuletko?"
Mutta Henri oli leppymätön. "Kyllä nyt ymmärrän, miksi arastelet tovereitasi ja häpeät heitä. Mitä sinä teet, kun he kerran saavat tietää tämän kaiken?"