Sen verran Moko kuuli, ja vielä enemmänkin. Ensin hän aikoi olla mistään tietämättä, mutta kun hän ja Henri vähän ajan perästä kohtasivat toisensa veneen luona, ei hän voinut teeskennellä, vaan sanoi Henrille suoraan kuulleensa kaiken, mitä Paul oli puhunut.
"Mitä ihmettä! Kuulitko sinä…?"
"Kuulin kyllä, mutta en kerro kenellekään!"
"Onko se miehen sana?" kysyi Henri.
"On", vastasi Moko, ja molemmat pojat löivät kättä. Mutta Paul-poloinen istui yksin ja hylättynä suurella kivellä ja vuodatti katkeria kyyneliä.
Kellon käydessä kymmentä vesi alkoi nousta ja nousuveden avulla veneen oli varsin helppo viilettää takaisin virtaa ylös. Vasta keskiyöllä läheni pakoveden aika, ja silloin ei vene enää päässyt kulkemaan. Sen vuoksi he kiinnittivät sen, astuivat maihin ja laskeutuivat nukkumaan. Päivän valjetessa nousuvesi auttoi uudelleen heitä eteenpäin, ja jo kello yhdeksän tienoissa he saapuivat järvelle. Nyt Moko nosti purjeen, ja hilpeästi halkaisi vene aaltoja navakassa aamutuulessa. Iltapuolella kolme matkamiestä saapui taas kotiin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Vaali
Henri ei kertonut Paulin tekemästä tunnustuksesta kenellekään mitään, ei edes hyvälle ystävälleen Gordonille. Sitä vastoin hän kuvaili tarkoin, mitä hän, Paul ja Moko muuten olivat kokeneet ja nähneet saaren itärannalle tekemällään retkellä. Hän ei unohtanut kertoa valkoisesta pilkusta, jonka he olivat nähneet kaukana merellä; hänen mielestään oli paras koettaa ratkaista tämä arvoitus joskus.
Nyt oli käynyt päivänselväksi, että Carrin saari oli aivan yksinäinen ja että kymmenet mailit erottivat sen lähimmästä manteresta tai saaresta, ja kaikki pojat suurimmasta pienimpään huomasivat, että nyt oli täysi tosi edessä. Taistelu olemassaolosta heidän oli kestettävä aivan yksin, omaan itseensä luottaen, kenenkään muun apua ei ollut odotettavissa.