Henri oli aina ensimmäisenä toimimassa yhteiseksi hyväksi. Ja Gordonin terävä silmä huomasi pian, että Henri nyt sälytti pikkuveljensä hartioille paljon enemmän työtä kuin ennen. Kun vain oli suoritettava jotakin, joka kysyi rohkeutta ja tuotti vaaraa, piti Henri aina huolta siitä, että työ joutui Paulin tehtäväksi. Ja pikku poika ei koskaan ollut vastahakoinen, päinvastoin hän oli aina valmis ryhtymään, voisi melkein sanoa, että hän olisi mielellään mennyt tuleen heidän kaikkien puolesta, jos se olisi ollut välttämätöntä.
Gordon ymmärsi yskän: Henri oli siis päässyt veljensä salaisuuden perille.
Helmikuu oli oikea suolauskuukausi pikkuyhdyskunnassa. Kaikki järvestä pyydetyt lohet suolattiin. Mutta mistä saatiin suolaa? "Baxter & Paul Martinet'n suolatehtaasta", jonka molemmat pojat olivat perustaneet Laivalahden luo. Tehtaan toiminta ei ollut kovinkaan monimutkainen — oli vain kaivettu syvennys hiekkaan, ja kun merivesi haihtui jäi suola jäljelle.
Tärkeimmistä maaliskuun tapahtumista mainittakoon löytöretki, jonka neljä poikaa teki saaren eteläpäässä oleville soille.
Robert oli mukana tällä matkalla ja oli seitsemännessä taivaassa nähdessään niin paljon metsänriistaa, missä tahansa he kulkivat. Ja kyllä Pan sai käyttää käpäliään! Sen täytyi tietysti loikkia niityille ja soille kaikkien metsähanhien, kurppien ja kurmitsojen jäljissä, jotka kaatuivat Robertin ja hänen toveriensa laukauksista.
Parin seuraavan viikon ajalla pojat lähtivät miltei joka päivä metsään mukanaan kärryt, joiden eteen kaksi guanakoa oli valjastettu. Kun he palasivat kotiin, oli kuorma täynnä oksia ja risuja, jotka varattiin polttopuiksi talvea varten.
Gordon piti kuitenkin huolen siitä, ettei kukaan kesken kaikkea kiirettäkään laiminlyönyt oppitunteja. Isot pojat olivat pikkupoikien jokapäiväisiä opettajia, ja siten edistyivät kaikki, sekä suuret että pienet. Robert toimi myös tässä uudessa "Carrin koulussa", mutta hän ei voinut olla hiukan mahtailematta etevyydellään, ja siksi hänen luokkansa ei oikein pitänyt hänestä. Mutta olisipa vain joku uskaltanut hänelle sanoa, ettei hän ollut yleisesti rakastettu. Hän kun kuvitteli olevansa heistä kaikista eniten suosiossa. Hän oli aivan varma siitä, että kun uudisasukkaat ensi kerran valitsevat itselleen johtajan, tulee vaalissa voittajaksi hän eikä kukaan muu. Kuitenkaan ei ollut oikeastaan ketään muita kuin William, Cross ja Webb, jotka olisivat antaneet äänensä Robertille.
Jo ennakolta saattoi helposti päättää, ettei Gordonia valittaisi uudestaan. Useimmat pitivät kyllä hyvinkin paljon hänestä, mutta kuitenkin pikkupoikien mielestä hän oli liian ankara. Hän torui aina kun joku poloinen oli tahrannut tai repinyt nuttunsa. Vaikkapa vain nappikin olisi puuttunut, oli hänellä aina nuhdesaarna valmiina. Sitten hän oli kovin saita lupapäivien suhteen, eikä tullut kysymykseenkään että hän joskus olisi antanut Mokon valmistaa jotain oikein herkullista. Puhumattakaan siitä, että yksi ja toinen pojista tuon tuostakin pistettiin "koppiin" rangaistukseksi laiskuudesta tai tottelemattomuudesta! Todellakin, moni seikka esti Gordonin valitsemista uudelleen.
Entä Henri! "Pyh, Henri, hänet minä kyllä voitan!" kehuskeli Robert aina, kun joku tuli maininneeksi, että reipas ja suosittu ranskalainen hyvinkin saattoi kohota Gordonin seuraajaksi. Mutta kaikessa hiljaisuudessa Robertia kuitenkin vaivasi se, että Henri oli voittanut niin monen suosion.
Sen vuoksi hän ei voinutkaan koskaan pysyä aisoissa, vaan oli kerran toisensa jälkeen kilpailijansa niskassa. Eräänä päivänä, kun koko poikaparvi oli kiihkeässä jalkapallo-ottelussa kentällä luolan ulkopuolella, molemmat vastustajat olivat täydellä todella käydä toistensa kimppuun. Robert väitti nimittäin, että Henri oli harjoittanut petosta pelissä, ja sitä ei Henri tietenkään, kunniastaan arka kun oli, voinut sietää. Hän tarttui Robert-herraa kauluksesta ja tahtoi tapella hänen kanssaan, mutta ennen kuin he oikein ennättivät käydä toisiinsa käsiksi, astui Gordon väliin.