"Mitä nyt?" hän kysyi.
"Hän väittää, että minä olen pelannut väärin", selitti Henri. "Ja se ei ole totta."
"Siinä nyt kaikki kuulette", huusi Robert raivoissaan. "Hän väittää, että minä valehtelen. Pitääkö minun kärsiä sellaista?"
Gordon mietti hetken aikaa, katseli vuoroin toista, vuoroin toista poikaa, ja sanoi sitten: "Minä en usko, että Henri on alkanut riitaa, sen vuoksi."
"Niin tietysti!" keskeytti Robert hänet pilkallisesti naurahtaen. "Tietysti! Henri on aina viaton kuin kapalolapsi! Aina pidät sinä hänen puoltaan, Gordon! Minä sitä vastoin — minä olen aina väärässä! Tässä maassa noudatetaan tosiaan kaunista oikeutta!"
"Sinä erehdyt, Robert", vastasi Gordon. "Minä en pidä enempää yhden kuin toisenkaan puolta. Minä tuomitsen vain sen mukaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä."
"Hyvä! Anna siis Henrin ja minun tapella!" intti Robert. "Sillä tavoin ratkaisemme asian parhaiten."
Mutta sentapaisesta oikeudenkäynnistä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hän käski molempien taistelunhaluisten poikien pysyä alallaan, ja niin vältettiin rajuilma suurin piirtein sillä kertaa. Mutta ukkosta oli yhä ilmassa, ja Robert sekä hänen kolme uskollista liittolaistaan punoivat entistä kiihkeämmin salajuonia Gordonia ja varsinkin Henri Martinet'ta vastaan.
Sillä aikaa alkoi talvi jo vähitellen kolkuttaa oveen. Toukokuu toi ensimmäiset tuimat säät mukanaan, ja sekä ranskalaisluolassa että Panin arkihuoneessa ja tallissa täytyi pistää tulta uuniin, muuten olisi miltei jäätynyt.
Ja ulkonakin saattoi huomata talven lähestyvän. Päivä päivältä harveni saaren lintumaailma; joukottain linnut lensivät pois etsimään lauhkeampaa kotia Amerikan mantereelta.