Ei Henri eikä Gordon liioin välittänyt luistelemisesta. Robert sitä vastoin oli kovin ihastunut luistinurheiluun, hän osasi tehdä kaikenlaisia rohkeita pyörähdyksiä, eikä Paul ollut häntä paljonkaan huonompi. Oli hauska nähdä molempien poikien kilpailevan siitä, kumpi heistä luisteli paremmin. Henri iloitsi nähdessään miten hänen veljensä innostuksissaan yhä enemmän vapautui raskaasta ja painostavasta mielentilastaan ja otti osaa toisten huviin. Hän pyörähteli taidokkaasti kerran toisensa jälkeen liukkailla luistimillaan ja vaati yhä kiivaammin Robertia kanssaan kilpaan.
Mutta se ei ollut Robertin mielen mukaista. Eihän hänen arvolleen sopinut kilpailla Paulin kaltaisen pikkupojan kanssa, ja kun hän juuri samassa huomasi metsähanhiparven, joka leijaili korkealla pilvissä, hän kutsui ystävänsä Crossin luokseen ja sanoi hänelle: "Haluttaako sinua lähteä ampumaan, Cross? Tuolla ylhäällä on saalista. Katsopas, nyt ne lentävät kauemmas. Niiden jälkeen!"
Ja ennen kuin kukaan arvasi kiitivät Robert ja Cross täyttä vauhtia jään yli järven keskelle päin.
"Minnekähän he aikovat?" huudahti Henri. "Minähän pyysin hartaasti
Robertilta, ettei hän karkaisi meiltä."
"Älä hätäile!" arveli Gordon. "Jää on kai kyllin vahvaa joka paikassa, kyllä he selviävät."
Mutta vähän myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa aivan toiselta suunnalta, ja samalla nousi paksu sumu lännen puolelta. Näköpiiri supistui joka silmänräpäys, eikä Robertia ja Crossia näkynyt missään.
"Kunpa he nyt vain löytäisivät takaisin kotiin!" päivitteli Henri yhtä mittaa, nosti kaukoputken silmälleen ja tähysteli järven yli. Mutta ei näkynyt ketään.
"Jospa ottaisit huutotorven ja kutsuisit heitä sillä", ehdotti Gordon. "Ehkäpä he laukaisevat pyssynsä vastaukseksi, kun kuulevat sinun huutavan."
Henri huusi keuhkojensa koko voimalla. "Robert! Cross! Missä olette?" niin että kaikui. Mutta kukaan ei vastannut.
Ja nyt oli koko järvi peittynyt sumuverhoon.