Viimein Robert ja hänen liittolaisensa kävivät niin hurjapäisiksi, että he eräänä päivänä, heti kun jää oli kokonaan sulanut sekä virrasta että järvestä, ilmoittivat Henrille ja Gordonille hämmästyttävän uutisen. He eivät enää tahtoneet asua ranskalaisluolassa, he tahtoivat elää omin päin tottelematta ketään muuta.
"Mutta kuinka ihmeessä saatatte ajatella jotain sellaista?" kysyi Gordon. "Mistä syystä olen teille vastenmielinen. Vai Henriäkö ette voi sietää?"
"Niin, juuri Henriä!" vastasi Robert, ja hänen liittolaisensa nyökkäsivät kiivaasti päätään. "Niin, Henriä."
"Mitä olen teille tehnyt?" Henri Martinet huudahti ja katsoi Robertia suoraan silmiin.
"Mitäkö olet meille tehnyt? Olet tehnyt sen, että meidän täytyy totella sinua. Meidänkö, englantilaisten, täytyy olla sinunlaisesi muukalaisen vallan alaisia! Ensin pantiin amerikkalainen meitä hallitsemaan. Se vielä jotenkin kävi päinsä. Nyt hallitsee meitä ranskalainen. Ensi kerralla valitaan ehkä Moko tai Pan." Robert aivan kiristeli hampaitaan sinkauttaessaan nämä sanat suustaan, niin raivoissaan hän oli.
Henri pysyi aivan levollisena. "Olkoon menneeksi", hän sanoi vain.
"Ei kukaan tietysti voi kieltää teitä lähtemästä täältä."
"Eipä suinkaan", keskeytti Cross, "ja huomenna lähdemme".
"Niin, huomenna", lisäsi Robertkin.
"Kunpa ette vain tulisi tätä katumaan!" sanoi Gordon tyynesti. Hän huomasi, että oli turhaa koettaa saada Robertia ja hänen ystäviänsä järkiinsä.
Robert oli pannut muistiinsa tiedot, jotka Henri kerran oli tuonut oloista Carrin saaren itäosissa, ja niihin luottaen hän nyt uskalsi rikkoa välit Henrin ja toisten kanssa. Tiesihän hän, että kauempana idässä oli suuria metsiä ja jokia, siis metsästykselle ja kalastukselle soveliasta alaa — vieläpä siellä oli luoliakin, joihin voi laittaa asunnon itselleen.