— Mainiota! Verratonta! Suurenmoista! Entä Ranska, sillä minä olen ranskalainen eikä olisi haitaksi saada tietää, kenelle kuulun!
— Ranska, Toline vastasi tyynesti, — on Englannin maakunta, pääkaupunki Calais.
— Calais! Paganel huudahti. — Mitä! Luuletko sinä, että Calais kuuluu vielä Englannille?
— Epäilemättä.
— Ja että se on Ranskan pääkaupunki?
— Niin, herra, ja siellä asuu kuvernööri, lordi Napoleon…
Näistä viimeisistä sanoista Paganel purskahti nauruun. Toline ei tiennyt mitä ajatella. Häneltä oli kysytty, ja hän oli vastannut parhaansa mukaan. Mutta hänen vastaustensa omituisuutta ei voitu lukea hänen syykseen; hänellä ei ollut siitä edes aavistusta. Oli kuinka hyvänsä, hän ei näyttänyt hämmentyvän, vaan odotti vakavana tämän käsittämättömän hilpeydenpuuskan päättymistä.
— Siinä nyt näette, majuri sanoi nauraen Paganelille. — Enkö ollut oikeassa väittäessäni, että oppilas Toline antaisi teille uutta oppia?
— Olitte, ystäväni, maantieteilijä vastasi. — Vai niinkö maantiedettä opetetaan Melbournessa! Normaalikoulun opettajat hoitavat asiansa hyvin! Eurooppa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Oseania, koko maailma, kaikki on englantilaisten! Totisesti, tämä nerokas kasvatus tekee ymmärrettäväksi, että alkuasukkaat alistuvat. No, Toline poikaseni, entäs kuu, onko sekin englantilaisten!
— Tulee olemaan, nuori villi vastasi vakavasti.