Kun Ural-vuoret ovat kultapitoisia, oppinut geologi arveli, että tätä kallisarvoista metallia pitäisi löytyä myös australialaisessa vuorijonossa. Eikä hän siinä erehtynytkään.
Kaksi vuotta myöhemmin lähetettiin hänelle todella muutamia kultanäytteitä Uudesta Etelä-Walesista, ja hän päätti toimittaa suuren joukon työmiehiä Cornwallista siirtolaisiksi Uuden Hollannin kultamaille.
Ensimmäiset kultanäytteet oli Etelä-Australiasta löytänyt herra Francis Dutton. Sitten löysivät herrat Forbes ja Smith Uuden Walesin ensimmäiset kultakentät.
Heti tiedon tästä levittyä kullankaivajia saapui maapallon kaikilta kulmilta, englantilaisia, amerikkalaisia, italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, kiinalaisia. Mutta vasta 3. päivänä huhtikuuta 1851 löysi herra Hargraves erityisen rikkaita kultakerroksia ja tarjoutui ilmoittamaan niiden paikan Sydneyn siirtokunnan kuvernöörille, sir Ch. Fitz-Roylle, vaatimattomasta viidensadan punnan hinnasta.
Hänen tarjoustaan ei hyväksytty, mutta huhu hänen löydöstään oli levinnyt. Kullanetsijöitä lähti samoamaan Summerhilliä ja Leni's Pondia kohti. Perustettiin Ophirin kaupunki, joka kultasaaliinsa runsauden vuoksi osoitti pian ansaitsevansa raamatullisen nimensä.
Siihen saakka ei ollut puhettakaan Victorian maakunnasta, joka kuitenkin sitten vei muista voiton kultaesiintymien runsaudessa.
Muutamia kuukausia myöhemmin, elokuussa 1851, kaivettiin näet tässä maakunnassa esille ensimmäiset kultajyväset, ja pian oli neljällä alueella käynnissä laajat etsinnöt. Nämä neljä olivat Ballarat, Owens, Bendigo ja Mount Alexander, kaikki hyvin rikkaita; mutta Owens-joella vedenpaljous vaikeutti työtä; Ballaratissa tuotti kultaesiintymien epätasaisuus kaivajille usein pettymyksiä; Bendigossa ei maaperä vastannut kaivajien vaatimuksia. Mount Alexanderin säännöllisessä maaperässä olivat mukana kaikki menestyksen edellytykset, ja tämä kallisarvoinen metalli, jonka arvo oli jopa 1441 frangia naulalta, saavutti korkeimman kurssin maailman kaikilla markkinoilla.
Juuri tälle tuhoisia pettymyksiä ja odottamattomia onnensattumia niin usein aiheuttaneelle paikalle johdatti 37. leveysasteen reitti kapteeni Harry Grantin etsijät.
Kuljettuaan koko 31. päivän joulukuuta hyvin epätasaista maastoa, joka väsytti hevosia ja juhtia, he näkivät Mount Alexanderin pyöristyneet kukkulat. Leiriydyttiin erääseen tämän lyhyen vuorijonon kapeaan solaan, ja eläinten annettiin lieka jalassa etsiä ruokaansa maassa lojuvien kvartsilohkareiden välistä. Tämä ei ollut vielä kaivosaluetta. Seuraavana päivänä, vuoden 1865 ensimmäisenä, uursivat vankkurien pyörät jälkensä tämän mineraalirikkaan seudun teihin.
Jacques Paganel ja hänen toverinsa olivat ihastuneita nähdessään ohimennenkin tämän kuuluisan vuoren, jota australiaksi sanotaan Gebooriksi. Sinne teki rynnäkön koko seikkailijoiden lauma, varkaita ja kunniallista väkeä, hirttäjiä ja hirtettäviä. Ensimmäisen huhun levitessä tästä suuresta löydöstä kultavuonna 1851 asukkaat, squatterit ja merimiehet jättivät kaupunkinsa, peltonsa ja laivansa. Kultakuume muuttui kulkutaudiksi, tarttuvaksi kuin rutto, ja monet kuolivat siihen luullessaan jo löytäneensä onnen. Luonto oli tuhlaavaisesti kylvänyt miljoonia, sanottiin, 25. asteen alueelle tässä ihmeellisessä Australiassa. Nyt oli elonkorjuunaika ja nämä uudet niittomiehet riensivät saamaan osansa. "Diggerin" kullankaivajan, ammatti oli arvokkaampi kuin kaikki muut, ja vaikka monet menehtyivät, oli kuitenkin muutamia, jotka tulivat rikkaiksi yhdellä ainoalla kuokaniskulla. Perikadosta ei puhuttu, rikastumisesta levenneltiin. Näiden onnenpotkujen kaiku kuului viidessä maanosassa. Pian tulvi kaikensäätyisiä onnenonkijoita Australiaan, ja vuoden 1852 neljänä viimeisenä kuukautena saapui yksin Melbourneen viidenkymmenenneljän tuhannen suuruinen siirtolaisarmeija, mutta ilman päällikköä ja kuria, vielä saavuttamattoman voiton jälkeisen päivän armeija, sanalla sanoen neljäkymmentäneljä tuhatta pahimmanlaatuista rosvoilevaa pahantekijää.