— Mutta kuinka? majuri kysyi.
— Jumpingin avulla, kuten minulla oli kunnia teille sanoa.
— Mitä se jumping on? majuri kysyi jälleen.
— Se on kullankaivajien välinen sopimus, joka usein aiheuttaa tappelua ja epäjärjestystä, mutta jota viranomaiset eivät ole voineet poistaa.
— Selittäkää tarkemmin, Paganel, sanoi taas majuri, — tehän saatte veden herahtamaan kielellemme.
— No niin, on sovittu, että kaikki se kaivosalueen keskellä oleva maa, joka on vuorokaudeksi, suuria juhlia lukuunottamatta, jätetty silleen, niin ettei sitä kaiveta, joutuu yhteisomaisuudeksi. Kuka tahansa saa sen vallata, kaivaa sitä ja rikastua, jos onni on hänelle suotuisa. Niinpä, Robert, poikaseni, koeta keksiä jokin hylätty kuoppa, ja se on sinun!
— Herra Paganel, Mary Grant sanoi, — älkää panko veljeni päähän sellaista!
— Minä lasken leikkiä, neiti kulta, Paganel vastasi, — ja Robert tietää sen hyvin. Hänkö kullankaivajaksi? Ei ikinä! Kaivaa maata, kääntää sitä taas, muokata ja sitten kylvää siihen ja vaatia siltä satoa vaivoistaan, se kyllä sopii! Mutta sen tonkiminen sokean myyrän tavalla, jotta kouraan ehkä sattuisi siru kultaa, se on surkea ammatti, johon antautuakseen täytyy olla Jumalan ja ihmisten hylkäämä!
Käytyään pääkaivoksen luona ja asteltuaan pitkin tannerta, joka oli suureksi osaksi kallioiden särkemisestä syntyneitä kvartsinsiruja, liuskeita ja soraa, saapuivat retkeilijät pankkiin.
Se oli laaja rakennus, katolla kansallislippu. Lordi Glenarvanin vastaanotti ylitarkastaja, joka esitteli hänelle johtamaansa laitosta. Sinne sijoittavat yhtiöt kuittia vastaan maasta kaivamansa kullan. Siitä oli jo kauan aikaa, kun siirtokunnan kauppiaat olivat nylkeneet alkuaikojen kullankaivajaa. He maksoivat hänelle kaivospaikalla viisikymmentäkolme sillingiä unssilta ja sitten Melbournessa myivät kuudestakymmenestäviidestä! Tosin kauppiaalla oli kuljetuksen riski; kun valtatiellä vilisi kulkureita, ei kulta aina saapunut perille.