— Ja mitä te sillä tekisitte, kelpo ystäväni? Glenarvan kysyi.
— Oh, se on kyllä selvillä, Paganel vastasi. — Lahjoittaisin sen maalleni. Sijoittaisin sen Ranskan pankkiin…
— Joka ottaisi sen vastaan?
— Epäilemättä, rautatieosakkeiden muodossa.
Paganelia onniteltiin tavasta, kuinka hän aikoi tarjota kullan "maallensa", ja lady Helena toivoi hänen löytävän maailman suurimman kimpaleen.
Leikkiä laskien retkeilijät tarkastelivat näin suurinta osaa kaivosaluetta. Kaikkialla tehtiin työtä säännöllisesti, koneellisesti, mutta ilman innostusta.
Kahden tunnin kävelyn jälkeen Paganel huomasi hyvin siistin ravintolan, jossa hän ehdotti istuttavaksi, kunnes olisi aika palata vankkurien luokse. Lady Helena suostui siihen, ja kun ravintolasta ei ole mihinkään ilman virvokkeita, Paganel käski ravintoloitsijaa tarjoamaan jotakin paikkakunnan juomaa.
Itsekullekin tuotiin niin sanottu "nobler". Tuollainen nobler on yksinkertaisesti grogi, mutta nurinpäinen grogi. Sen sijaan, että pantaisiin pieni lasillinen viinaa isoon lasiin vettä, pannaan pieni lasillinen vettä isoon lasiin viinaa, sokeroidaan ja juodaan. Se oli hieman liiaksi australialaista, ja ravintoloitsijan suureksi kummaksi muutettiin nobler ison vesikarahvin avulla brittiläiseksi grogiksi.
Sitten puhuttiin kultakaivoksista ja kaivajista. Tässähän oli sen paikka, jos missään.
Paganel oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä, mutta myönsi kuitenkin, että olojen oli täytynyt ennen, Mount Alexanderin kaivauksen ensimmäisinä vuosina, olla vielä mielenkiintoisempia.