— Mies-parka! majuri lausui.
— Tunnetaanko erikoisia onnenpotkuja? lady Helena kysyi.
— Muutamia kyllä, rouva.
— Tiedättekö nekin? Glenarvan kysyi.
— Tottakai! Paganel vastasi. — Vuonna 1852 löydettiin Ballaratista kimpale, joka painoi viisisataaseitsemänkymmentäkolme unssia, Gippslandissa toinen, jonka paino oli seitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi unssia, ja vuonna 1861 kahdeksansadankolmenkymmenenneljän unssin painoinen harkko. Vihdoin, taas Ballaratista, eräs kaivaja löysi tavattoman kimpaleen, joka painoi kuusikymmentäviisi kiloa, mikä kolmentuhannen neljänsadan frangin mukaan kilolta tekee kaksisataaviisikymmentäviisi tuhatta frangia. Kuokanisku, joka tuottaa kymmenentuhannen frangin korot, on jo aikamoinen!
— Missä määrin kullantuotanto lisääntyi näiden kaivosten löytämisen jälkeen? John Mangles kysyi.
— Suunnattomasti, rakas John. Kullantuotanto ei tämän vuosisadan alussa ollut kuin neljäkymmentäseitsemän miljoonaa vuodessa, mutta nyt, Euroopan, Aasian ja Amerikan kaivosten tuotanto mukaan luettuna, se tekee yhdeksänsataa miljoonaa, toisin sanoen lähes miljardin.
— Niinpä, herra Paganel, on ehkä paljonkin kultaa sillä paikalla, missä nyt olemme, meidän jalkojemme alla? pikku Robert kysyi.
— On, poikani, miljoonia. Me tallaamme sitä. Mutta me tallaamme sitä sen vuoksi, että halveksimme sitä!
— Eikö Australia kuitenkin ole hyvin onnellinen maa?