Ajatellessaan isänsä olevan yhtä raakojen villien vankina Mary Grant tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän kuvitteli, kuinka suuresti Harry Grantin kaltaisen miehen täytyi kärsiä näiden vaeltavien heimojen orjana, puutteen, nälän ja huonon kohtelun uhrina.
John Mangles, joka levottomana tarkkaili häntä, arvasi, mitä ajatuksia hänen sydämensä oli täynnä, ja ehätti ennen pyyntöä puhuttelemaan Britannian perämiestä.
— Ayrton, hän sanoi, — tällaistenko villien kynsistä te pääsitte pakenemaan?
— Niin, kapteeni, Ayrton vastasi. — Kaikki sisämaan heimot ovat samanlaisia. Mutta täällä te näette vain kourallisen heitä, kun sitä vastoin Darlingin rannoilla on väkirikkaita heimoja, joiden päälliköillä on pelottava valta.
— Mutta, John Mangles kysyi, — mitä eurooppalainen voi tehdä näiden villien keskuudessa?
— Mitä minäkin tein, Ayrton vastasi, — hän metsästää, kalastaa heidän kanssaan, ottaa osaa heidän taisteluihinsa; kuten jo olen teille sanonut, häntä kohdellaan sen mukaan mitä hän tekee, ja jos hän on älykäs ja uskalias mies, hän saa heimossa huomattavan aseman.
— Mutta joutuuko hän olemaan vankina? Mary Grant kysyi.
— Joutuu, ja vartioituna, Ayrton vahvisti, — vieläpä sillä tavoin, ettei hän voi astua askeltakaan yöllä eikä päivällä.
— Mutta teidän kumminkin onnistui karata, Ayrton, lausui majuri, joka tuli mukaan keskusteluun.
— Niin onnistui, herra MacNabbs, kun sattui taistelu minun heimoni ja erään naapuriheimon välillä. Minä onnistuin. Hyvä juttu, enkä sitä pahoittele. Mutta jos se täytyisi tehdä uudelleen, niin luulenpa, että valitsisin ikuisen orjuuden ennen kuin ne kärsimykset, joita minun täytyi kestää samotessani sisämaan erämaiden halki. Jumala varjelkoon kapteeni Grantia yrittämästä sellaista pelastusta!