MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra de Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi", siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi.
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylipääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. Pascal on sanonut aivan oikein, että ihminen ei missään ole eläin. Tosin hän yhtä viisaasti lisää: — eikä enkelikään.
Tällä kertaa kuitenkin lady Helena ja Mary Grant kumosivat jälkimmäisen puolen suuren ajattelijan väittämästä. Molemmat laupiaat naiset olivat astuneet maahan vankkureista; he ojensivat hyväätarkoittavaa kättä näille kurjille olennoille; tarjosivat heille ruokaa, jota villit ahmivat inhottavan ahnaasti. Alkuasukkaat taisivat sitäkin enemmän luulla lady Helenaa joksikin jumalaksi, kun heidän uskontonsa mukaan valkoiset ovat entisiä mustia, kuolemansa jälkeen valkoisiksi muuttuneita.
Naiset varsinkin herättivät lady Helenan ja Mary Grantin sääliä. Mikään ei ole verrattavissa australialaisnaisen oloon; tyly luonto ei ole antanut hänelle vähäisintäkään viehkeyden vivahdusta; hän on väkisin viety orjatar, joka ei ole saanut muuta häälahjaa kuin "waddien", isäntänsä kädessä aina pysyvän kepin iskuja. Siitä hetkestä alkaen, ennenaikaisesti ja äkkiä vanhentuneena, hänen taakkanaan on kaikki kulkurielämän raskaat vaivat: hänen on kannettava kaislakääröön kiedottujen lapsiensa ohella kalastus- ja metsästysvälineitä ynnä "phormium tenax"-varastoja, josta hän valmistaa verkkoja. Hänen täytyy hankkia elintarvikkeet perheelleen; hän metsästää sisiliskoja, pussirottia ja käärmeitä puiden latvoihin saakka; hän pienii polttopuut; hän kiskoo tuohta telttaan; hän on sanalla sanoen työjuhta, joka ei tunne lepoa, ja syö vasta isäntänsä jälkeen niitä huonoja jätteitä, joita tämä ei enää huoli.
Muutamat näistä raukoista, jotka kenties eivät pitkään aikaan olleet saaneet ravintoa, koettivat juuri houkutella luokseen lintuja tarjoamalla niille jyviä.
He makasivat polttavassa maassa pitkällään liikkumattomina, kuin kuolleina, tuntikausia odotellen, että joku ymmärtämätön lintu tulisi heidän kätensä ulottuville! Pitemmälle heidän kekseliäisyytensä ei ansapyynnin alalla ulottunut, ja täytyy olla australialainen lintu joutuakseen mokomaan ansaan.
Matkustajien anteliaisuuden kesyttäminä villit kerääntyivät vähitellen heidän ympärilleen, ja silloin täytyi pitää varansa heidän ilmeistä varasteluhaluaan vastaan. He puhuivat viheltelevää, kieltä maiskuttelevaa murretta. Se muistutti eläinten ääntelyä. Kuitenkin heidän äänessään oli usein myös hellästi hyväileviä äänteitä; sana "noki, noki" toistui tuon tuostakin, ja eleet tekivät sen helposti ymmärrettäväksi. Se merkitsi "antakaa" ja kohdistui matkustajien pienimpiinkin esineihin. Olbinettilla oli täysi työ puolustaessaan tavaravarastoa ja varsinkin retkikunnan ruokavaroja.
Nälkiintyneet raukat loivat vankkureihin huolestuttavia katseita ja näyttivät teräviä hampaitaan, jotka kukaties olivat pureksineet ihmislihaa. Useimmat australialaiset heimot eivät tosin ole ihmissyöjiä rauhan aikana, mutta vain muutamat villit kieltäytyvät ahmimasta voitetun vihollisen lihaa.
Helenan pyynnöstä Glenarvan käski kuitenkin jaella jonkin verran ruokavaroja. Villit ymmärsivät hänen aikomuksensa ja riemastuivat tavalla, joka olisi liikuttanut tunteettomintakin sydäntä. He kiljahtelivat niin kuin villipedot, kun vartija tuo niille jokapäiväistä annosta. Myöntämättä majurin olevan oikeassa ei kuitenkaan voinut kieltää, että tämä rotu oli lähellä eläintä.
Olbinett oli kohteliaana miehenä luullut olevan oikein ensin antaa naisille. Mutta nämä olentoraukat eivät uskaltaneet syödä ennen pelottavia isäntiään, jotka syöksyivät korppujen ja kuivatun lihan kimppuun kuin saaliin ikään.