Ja hän viittasi suureen mustaan olentoon, joka hypellen oksalta oksalle hämmästyttävän vikkelästi siirtyi puun latvasta toiseen, ikään kuin näkymätön köysi olisi pitänyt sitä ilmassa. Lensivätkö siis apinat tässä kummallisessa maassa kuten eräät ketut, joille luonto on antanut yölepakon siivet.
Vankkurit olivat pysähtyneet ja kukin tarkkaili eläintä, joka vähitellen katosi kumipuiden latvuksiin. Pian sen nähtiin nopeana kuin salama laskeutuvan, juoksevan maata pitkin tehden senkin seitsemän mutkaa ja sitten tarttuvan pitkin käsivarsin suuren kumipuun sileään runkoon. Kummasteltiin, kuinka se pääsisi ylös tätä suoraa ja liukasta puuta myöten, jonka ympäri se ei ylettynyt. Mutta apina iski kirveentapaisella puunkuorta, saaden aikaan säännöllisten välimatkain päähän pieniä pykäliä, joiden avulla se kiipesi kumipuun haarukkaan. Muutamassa sekunnissa se katosi lehvistön peittoon.
— Mikä ihmeen apina tuo on? majuri kysyi.
— Tuoko apina? Paganel vastasi. — Se on puhdasverinen australialainen.
Maantieteilijän kumppanit eivät ehtineet edes kohauttaa olkapäitään, kun ihan lähellä kuului huutoja: — ku-ii! ku-ii! Ayrton hoputti juhtiaan, ja sadan askelen päässä kohtasivat matkustajat odottamatta alkuasukasleirin.
Mikä surkea näky! Kymmenkunta telttaa paljaalla maalla. Nämä tiilien tapaan päällekkäin ladotuista kaarnan kappaleista tehdyt "gunyot" eivät suojanneet kurjia asukkaitaan kuin yhdeltä puolen. Ja asukkaat itse oli puute painanut tympäiseviksi. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä, miehiä, naisia ja lapsia, pukunaan kengurunnahkoja, jotka oli leikelty kaistaleiksi. Vankkurien lähetessä he ensin aikoivat paeta. Mutta jotkut Ayrtonin sanat, jotka hän lausui käsittämättömällä murteella, näyttivät rauhoittavan heitä. Niinpä he palasivat puoliksi luottavaisina, puoliksi pelokkaina, kuten eläimet, joille tarjotaan herkkupalaa.
Näillä alkuasukkailla, joiden pituus vaihteli 160 sentistä 170 senttiin, oli nokimainen iho, ei suorastaan musta, vaan vanhan noen värinen, villava tukka, pitkät käsivarret, ulkoneva vatsa, karvapeitteinen ruumis täynnä tatuointien ja hautajaistilaisuuksissa leikattujen haavojen arpia. Oli hirvittävää katsella heidän muodottomia kasvojaan, suunnatonta suutaan, litteätä ja poskille painunutta nenäänsä, ulkonevaa alaleukaansa, josta valkoiset eteenpäin työntyvät hampaat pistivät esiin. Milloinkaan ei ollut nähty näin eläinten näköisiä ihmisolentoja.
— Robert ei erehtynyt, majuri sanoi, — ne ovat apinoita, — puhdasverisiä, olkoon niin, — mutta apinoita kuitenkin.
— MacNabbs, lady Helena huomautti, — myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa, jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.
— Ihmisiäkö! MacNabbs huudahti. — Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!