MAJURI VÄITTÄÄ ALKUASUKKAITA APINOIKSI.
Seuraavana aamuna, 5. päivänä tammikuuta, saapuivat matkalaiset Murrayn laajalle alueelle. Tämä epämääräinen ja autio piirikunta ulottuu Australian alppien korkeaan vuorijonoon saakka. Sitä ei sivistys vielä ole jakanut eri hallintopiireihin. Se on maakunnan vähän tunnettu osa, jossa harvoin käydään. Uudisasukkaiden kirves kaataa kerran sen metsät, karjankasvattajien karja ottaa valtaansa sen laitumet; mutta vielä se on koskematonta maata jollaisena se nousi Intian valtamerestä; se on suorastaan erämaata.
Englantilaisilla kartoilla on näille alueille annettu kuvaava yhteinen nimi: Reserve for the blacks, s.o. mustille varattu alue. Sinne ovat siirtolaiset häikäilemättä työntäneet alkuasukkaat. Siellä kaukaisilla tasangoilla, aarniometsissä, on näille jätetty erinäisiä määrättyjä alueita, joilla alkuperäinen rotu vähitellen häviää. Kuka hyvänsä valkoinen mies, uudisasukas, siirtolainen, squatter, bushmanni, saa mennä näiden varattujen alueiden ulkopuolelle. Mutta mustaihoinen yksin ei milloinkaan pääse sieltä pois.
Eteenpäin ratsastettaessa Paganel otti puheeksi tämän vakavan alkuasukkaita koskevan kysymyksen. Eikä oltu kuin yhtä mieltä siitä, että Britannian menetelmä tarkoitti voitettujen väestöjen näännyttämistä, niiden juurittamista pois seuduilta, missä heidän esivanhempansa elivät. Tämä tuhoamistarkoitus tuli esille kaikkialla, mutta Australiassa selvemmin kuin muualla.
Siirtolaisuuden ensi aikoina kohtelivat karkotusvangit, jopa uudisasukkaatkin mustia kuin villejä eläimiä. Metsästivät ja kaatoivat heitä pyssyillänsä. Vedottiin vielä, kun heitä teurastettiin, lainoppineihin sen todistamiseksi, että australialainen muka oli luonnonlakien ulkopuolinen olio, jonka tappaminen ei ollut mikään rikos. Esittivätpä Sydneyn sanomalehdet tehokasta keinoa Hunter-järven heimojen hävittämiseksi: niiden joukkomyrkytystä.
Englantilaiset ottivat, kuten näkyy, asutuksensa ensi avustajaksi murhan. Heidän julmuutensa oli hirvittävä. He menettelivät Australiassa samoin kuin Intiassa, missä viisi miljoonaa intialaista on kadonnut; samoin kuin Kap-maassa, missä miljoonan suuruinen hottentottiväestö on vähentynyt sataantuhanteen. Niinpä alkuperäinen väestö onkin huonon kohtelun ja väkijuomien näännyttämänä katoamassa tältä mantereelta murhaavan sivistyksen tieltä. Tosin muutamat kuvernöörit antoivat julistuksia uudisasukkaiden verenhimoa vastaan. Uhkasivat muutamilla ruoskaniskuilla rangaista valkoista, joka leikkasi nenän tai korvat mustalta tai katkaisi häneltä pikkusormen "käyttääkseen sitä piipputupakan tiivistäjänä". Turhia uhkauksia. Murhia tehtiin laajassa mittakaavassa, ja kokonaisia heimoja hävisi. Mainitkaamme vain, että Van Diemenin saarella vuosisadan alussa oli viisituhatta alkuasukasta, mutta vuonna 1863 ainoastaan seitsemän henkeä! Ja äskettäin saattoi Mercure ilmoittaa viimeisen tasmanialaisen saapuneen Hobart-Towniin.
Ei Glenarvan, ei majuri eikä John Mangles väittänyt Paganelia vastaan. Ja vaikka he olisivat olleet englantilaisia, he eivät olisi puolustaneet maanmiehiään. Tosiasiat puhuivat selvää, kiistatonta kieltä.
— Viisikymmentä vuotta sitten, Paganel jatkoi, — olisimme jo matkallamme tavanneet monta alkuasukasheimoa, mutta nyt emme ole nähneet ensimmäistäkään. Sadan vuoden päästä on musta rotu tältä mantereelta tyyten loppunut.
Mustille varattu alue tuntui todellakin olevan täysin asumaton. Ei jälkeäkään majapaikoista tai hökkeleistä. Aukeiden jälkeen tuli taas suuria metsiä, ja vähitellen muuttui seutu yhä selvemmin erämaaksi. Näyttipä siltä ettei näillä syrjäseuduilla ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmistä enempää kuin eläintä, kun Robert pysähtyi erään kumipuurykelmän eteen ja huudahti:
— Apina! Täällä on apina!