Perämies, jonka mieltä nimenomaan kysyttiin, katsahti Glenarvaniin.
— Minä ajattelen, hän sanoi, — että me olemme yli kolmensadan kilometrin päässä Melbournesta ja että vaara, jos sitä on, voi olla yhtä suuri matkalla etelään kuin itäänkin. Kummallakaan suunnalla ei paljon kuljeta, ne ovat samanlaisia molemmat. Muuten en luule, että kolmisenkymmentä rikollista voisi pelottaa kahdeksaa hyvin aseistautunutta ja päättäväistä miestä. Niinpä minä melkein katsoisin parhaaksi lähteä eteenpäin.
— Hyvin puhuttu, Ayrton, Paganel lausui. — Matkaa jatkamalla voimme päästä kapteeni Grantin jäljille. Palaamalla etelään päinvastoin loittonemme niistä. Minä ajattelen siis samoin kuin tekin ja välitän vähät noista Perthin karkureista, joita rohkean miehen ei tulisi ajatellakaan!
Tämän jälkeen äänestettiin ehdotuksesta, ettei matkasuunnitelmaa millään tavoin muutettaisi, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.
— Yksi huomautus kuitenkin, mylord, Ayrton sanoi juuri kun piti erota.
— Puhukaa, Ayrton.
— Eikö olisi hyvä lähettää Duncanille käsky jälleen lähestyä rannikkoa?
— Mitä varten? John Mangles vastasi. — Kun olemme saapuneet Twofold-lahdelle, on aika sen käskyn lähettämiseen. Jos jokin odottamaton sattuma pakottaisi meidät pyrkimään Melbourneen, voisimme katua, ettemme siellä tapaisikaan Duncania. Muuten sen vauriota ei luultavasti vielä ole korjattu. Näistä eri syistä olisi minun mielestäni parasta odottaa.
— Hyvä, Ayrton vastasi olematta itsepäinen.
Seuraavana päivänä lähti retkikunta Seymourista aseissa ja valmiina kaiken varalta. Puolta tuntia myöhemmin se oli jälleen kumipuumetsässä, jota taas jatkui itäänpäin. Glenarvan olisi mieluummin kulkenut avoimessa maastossa. Silloin on vähemmän vaaraa väijytyksistä ja salahyökkäyksistä kuin tiheässä metsässä. Mutta ei ollut valinnanvaraa, ja vankkurit etenivät koko päivän suurten yksitoikkoisten puiden välissä. Kuljettuaan pitkin Angleseyn piirikunnan pohjoisrajaa ne leikkasivat illalla 146. meridiaanin, ja sitten leiriydyttiin Murrayn piirin rajalla.