— Heti, mylord, kapteeni vastasi ja lähti kannelle Robertin ja Mary
Grantin ryhtyessä innokkain sanoin kiittelemään lordi Glenarvania.
Amerikan rannikolta poistuen ja itäänpäin kulkien halkoi Duncanin nopea keula pian Atlantin valtameren aaltoja.
TRISTAN DA CUNHA.
Jos laiva olisi purjehtinut pitkin päiväntasaajaa, olisivat ne satayhdeksänkymmentäkuusi astetta, jotka erottavat Australian Amerikasta, tai tarkemmin sanoen Kap Bernouillin Kap Corrientesista, vastanneet noin kahdeksantoistatuhannen yhdeksänsadan kilometrin matkaa. Mutta 37. leveysasteella eivät nämä satayhdeksänkymmentäkuusi astetta maan pallomuodon vuoksi ole kuin viisitoistatuhatta kaksisataa kilometriä. Amerikan rannikolta Tristan da Cunhaan lasketaan olevan lähes kolmetuhatta neljäsataa kilometriä, jonka taipaleen John Mangles toivoi voivansa suorittaa kymmenessä päivässä, elleivät itätuulet hidastuttaisi laivan kulkua. Hänellä oli siis syytä olla tyytyväinen, sillä iltapuolella tuuli tyyntyi tuntuvasti, vieläpä kääntyi, joten Duncan saattoi jokseenkin tyynellä merellä käyttää kaikkia verrattomia ominaisuuksiaan.
Matkustajat olivat vielä samana päivänä palanneet vanhoihin tapoihinsa laivalla. Ei näyttänyt siltä, että he olivat olleet kokonaisen kuukauden poissa alukselta. Tyynen valtameren aaltojen asemesta levisivät heidän silmiensä eteen Atlantin laineet, ja muutamia vivahteita lukuunottamatta ovat kaikki laineet samanlaisia. Luonnonvoimat, jotka olivat heitä niin ankarasti koetelleet, liittyivät nyt suosimaan heitä. Valtameri oli tyyni, tuuli puhalsi hyvästä suunnasta, ja länsituulen pullistamat purjeet auttoivat kattilan väsymätöntä höyryä.
Nopea merimatka suoritettiin siis ilman minkäänlaisia välikohtauksia. Odotettiin luottavaisesti Australian rannikkoa. Todennäköisyys muuttui varmuudeksi. Puhuttiin kapteeni Grantista ikään kuin laiva olisi menossa noutamaan häntä määrätystä satamasta. Hänen hyttinsä ja hänen kahden kumppaninsa makuusijat pantiin jo kuntoon. Mary Grant tahtoi omin käsinsä järjestää ja tehdä viihtyisäksi isänsä hytin. Sen oli hänelle luovuttanut herra Olbinett, joka nyt siirtyi rouva Olbinettin hyttiin. Tämä hytti oli sen kuuluisan numero kuuden vieressä, jonka Jacques Paganel oli tilannut Scotiassa.
Oppinut maantieteilijä pysytteli melkein koko ajan sinne sulkeutuneena. Hän kirjoitti aamusta iltaan teosta, jonka nimenä oli: Maantieteilijän vaikutelmia Argentiinan aavikkotienoilta. Hänen kuultiin ääni väristen maistelevan siromuotoisia lauseitaan, ennen kuin hän uskoi ne muistikirjansa valkoisille lehdille, ja useammin kuin kerran hän uskottomana Kliolle, historian hengettärelle, vetosi jumalaiseen Kalliopeen, joka innoittaa eeppisiä sankarirunoja.
Paganel ei muuten sitä salannutkaan. Apollon neitseelliset tyttäret jättivät mielellään hänelle Parnasson tai Helikonin kukkulat. Lady Helena kiitteli häntä vilpittömästi siitä.
Majuri onnitteli häntä myös näistä vierailuista mytologian alalle.
— Mutta kuulkaa, hän lisäsi, — ei mitään hajamielisyyksiä, rakas Paganel, ja jos mieleenne sattumalta juolahtaa ryhtyä opiskelemaan australian kieltä, älkää ryhtykö opettelemaan sitä kiinalaisesta kieliopista!