Olisi tosiaan voinut luulla, että jokin laite sen sisällä, äkkiä lauennut jousi, muutti sen suuntaa. Mutta niin ei ollut laita!
Bumerangi oli yksinkertaisesti 75-100 senttimetrin pituinen, käyristetty, kova puunkappale. Se oli keskeltä noin 7,5 sentin paksuinen ja molemmista päistä terävä. Sen kovera puoli oli painettu noin sentin verran sisäänpäin, ja kuperalla puolella oli kaksi hyvin terävää reunaa. Se oli yhtä yksinkertaista kuin käsittämätöntä.
— Tämä siis nyt on se kuuluisa bumerangi! Paganel sanoi tutkittuaan tarkasti omituista asetta. — Puunkappale, ei muuta. Minkä vuoksi se vaakasuoraan kulkiessaan nousee tietyllä hetkellä ilmaan ja palaa sieltä heittäjänsä käteen? Sitä ongelmaa eivät matkamiehet ja tietoviisaat ole kyenneet selittämään.
— Eiköhän syy ole sama, minkä vuoksi vanne määrätyllä tavalla heitettynä tulee takaisin lähtökohtaansa? John Mangles arveli.
— Tai pikemminkin, Glenarvan lisäsi, — sellainen takaisinpäin suuntautuva ponnahdus kuin iskettäessä biljardipalloa määrättyyn kohtaan?
— Ei laisinkaan, Paganel vastasi. — Niissä molemmissa tapauksissa on jokin kohta, joka muuttaa liikkeen suunnan; vanteelle maa, biljardipallolle valli. Mutta tässä ei sellaista ole, bumerangi ei koske maahan, mutta ponnahtaa kuitenkin aika korkealle!
— No, kuinka te sen selitätte, herra Paganel? lady Helena kysyi.
— Selittää en osaa, rouva, minä vain totean sen vielä kerran; vaikutus johtuu ilmeisesti siitä tavasta, kuinka bumerangia heitetään, ja itse esineen erikoisesta muodosta. Mutta tuo heittotapa on vielä australilaisten salaisuus.
— Joka tapauksessa se on hyvin nerokasta … apinoiden keksimäksi, lady Helena lisäsi katsahtaen majuriin, joka pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.
Mutta aika kului, ja Glenarvan arveli, ettei sopinut enää viivyttää matkaa itäänpäin; hän aikoi siis pyytää matkalaisia nousemaan jälleen vankkureihin, kun eräs villi saapui juoksujalkaa ja sanoi muutamia sanoja kovin kiihtyneenä.