Jälkiruoan, jäätelöiden ja virvoitusjuomien jälkeen siirryttiin saliin. Ilta omistettiin musiikille. Lady Helena oli hyvä pianonsoittaja ja antoi karjanomistajien nauttia tästä taidosta. Michel ja Sandy Patterson lauloivat erinomaisen kauniisti kappaleita Gounodin, Victor Massén, Félicien Davidin, jopa Richard Wagnerinkin, monen mielestä suurenmoisen neron, uusimmista sävellyksistä.
Kello yksitoista tarjottiin teetä; se oli valmistettu niin verrattomasti kuin vain englantilaiset osaavat. Mutta kun Paganel oli pyytänyt saada maistaa australialaista teetä, hänelle tuotiin pikimustaa nestettä, litra vettä, jossa puoli naulaa teetä oli kiehunut neljä tuntia. Paganelin suu vääntyi, mutta hän vakuutti juoman olevan erinomaista.
Puoliyön aikaan saatettiin vieraat ilmaviin ja mukaviin makuusuojiin, joissa he vielä näkivät unta päivän nautinnoista.
Varhain seuraavana aamuna he lausuivat nuorille karjanomistajille jäähyväiset. Kiiteltiin ja luvattiin tavata jälleen Euroopassa, Malcolmin linnassa. Sitten vankkurit lähtivät liikkeelle, kääntyivät Hottam-vuoren juuren ympäri, ja pian oli kartano kadonnut matkalaisten silmistä kuin hetkellinen ilmestys. Vielä viiden tunnin ajan polki heidän hevosensa jalka aseman aluetta.
Vasta kello yhdeksän aikaan päästiin viimeisen aitauksen läpi, ja seurue eteni Victorian maakunnan melkein tuntemattomia tienoita pitkin.
AUSTRALIAN ALPIT.
Kaakossa tien katkaisi valtava vuoriharjanne. Se oli Australian alppijono, joka kuin suunnattomana linnoituksena säännöttömine vallituksineen on parin tuhannen kilometrin pituinen ja tavoittelee pilviä yli tuhannen metrin korkeudella.
Pilvinen ilma ei päästänyt lämpöä maahan kuin tiheän sumuverhon läpi. Kuumuus ei siis haitannut, mutta kulku oli hankalaa maaperällä, joka oli jo hyvin epätasaista. Täällä maa alkoi kohoilla yhä useammin. Siellä täällä näkyi vihantien kumipuiden peittämiä kukkuloita. Kauempana nämä kuhmut nousivat yhä korkeammiksi, suurten alppien ensimmäisiksi portaiksi. Piti edetä yhä ylemmäs, ja se tuntui hyvinkin juhtien ponnistuksissa, ja ikeet natisivat raskaiden vankkurien painosta; eläimet läähättivät kovasti, ja niiden polvitaipeiden lihakset pingoittuivat melkein katketakseen. Ajoneuvojen palkit narskuivat odottamattomista kolauksista, joita Ayrton ei voinut välttää, niin taitava kuin olikin. Naiset alistuivat nauraen kohtaloonsa.
John Mangles molempine matruuseineen ratsasti muutamia satoja askelia edellä valitsemassa sopivia teitä tai paremmin sanoen "salmia", sillä kaikki nämä maaperän kumpareet olivat kuin kareja, joiden välistä vankkurit hakivat parasta kanavaa. Heidän oli pakko suorastaan kuin luovia vaikeakulkuisilla vesillä.
Tehtävä oli vaikea, usein vaarallinenkin, ja monta kertaa täytyi Wilsonin kirveen raivata tietä tiheiden pensaikkojen läpi. Savinen ja kostea maa livetti jalkaa. Tietä pitensivät ne tuhannet mutkat, joita täytyi tehdä ylipääsemättömien esteiden, korkeiden graniittikallioiden, syvien kuilujen ja epäilyttävien lätäköiden vuoksi. Iltaan mennessä oli siksi päästy tuskin puolta astetta eteenpäin. Leiriydyttiin alppien juurella pienen Cobongra-joen rannalla, erään vähäisen aukeaman laidalla; siellä kasvoi reilun metrin korkuisia pensaita, joiden kirkkaanpunaiset lehdet hivelivät silmää.