— Koetetaan, John, Glenarvan vastasi. — Palatkaamme leirille, jossa luultavasti jo ollaan levottomia meidän pitkästä poissaolostamme.
Ayrton irrotti juhdan siteet, Mulrady hevosen, ja sitten palattiin pitkin joen mutkaista rantaa. Puolta tuntia myöhemmin tiesivät Paganel ja MacNabbs, lady Helena ja neiti Grant, kuinka oli asian laita.
— Totisesti, majuri tuli lausuneeksi, — onpa paha juttu, Ayrton, että te ette kengityttänyt kaikkia hevosiamme Wimerran luona.
— Miten niin, herra? Ayrton kysyi.
— Kun kaikista hevosista ainoastaan se, jonka annoitte seppänne pideltäväksi, on välttänyt yhteisen kohtalon.
— Se on totta, John Mangles sanoi. — Se on tosiaan omituinen sattuma.
— Sattuma eikä mitään muuta, perämies vastasi katsoen kiinteästi majuriin.
MacNabbs puristi huulensa yhteen kuin olisi halunnut pidättää esiin pyrkiviä sanoja. Glenarvan, Mangles, lady Helena näyttivät odottavan, että hän lausuisi ajatuksensa loppuun, mutta majuri vaikeni ja meni vankkurien luo, joita Ayrton tarkasteli.
— Mitä hän tarkoitti? Glenarvan kysyi John Manglesilta.
— En tiedä, nuori kapteeni vastasi. — MacNabbs on muutenkin sellainen mies, joka ei jaarittele turhanpäiten.