Se oli synkkä, korkea kumipuumetsikkö; kaikkialla oli kuivuneita puita pitkien välimatkojen päässä, kolottuja jo vuosisatoja sitten tai pikemminkin nyljettyjä, kuten korkkipuut korjuun aikana. Yli viidenkymmenen metrin korkeudessa oli vielä ohut pienten riivittyjen oksien verkko. Ainoakaan lintu ei tehnyt pesäänsä näihin ilmassa häilyviin luurankoihin, ainoatakaan lehteä ei lepattanut näillä kuivilla oksilla, jotka kalisivat kuin luukasa. Mistä valtavasta tapahtumasta olikaan aiheutunut tämä ilmiö, joka tavataan Australiassa usein, kun kokonaisia metsiä näyttää joutuneen jonkin kulkutaudin uhriksi? Sitä ei tiedetä. Vanhimmatkaan alkuasukkaat tai heidän jo kauan kuoleman lehdoissa makaavat esi-isänsä eivät koskaan ole nähneet niitä vehreinä.
Glenarvan katseli harmaata taivasta, jota vasten kumipuiden pienimmätkin oksat selvästi piirtyivät hienoina viiruina. Ayrton kummasteli, ettei hevosia ja juhtia enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne vienyt. Liekaan sidotut eläimet eivät toki voineet liikkua kauaksi.
Niitä etsittiin metsästä, mutta löytämättä. Hämmästyneenä Ayrton kääntyi komeiden mimoosien reunustamaa Snowy-jokea kohti. Hän päästeli huutoja, jotka olivat hyvin tuttuja hänen juhdilleen, mutta nämä eivät vastanneet. Nyt hän näytti todella levottomalta, ja hänen toverinsa katsoivat häntä huolestuneina.
Tunti kului turhassa etsiskelyssä, ja Glenarvan aikoi jo palata vankkurien luo, jotka olivat ainakin puolentoista kilometrin päässä, kun hänen korvaansa kuului hirnuntaa, ja heti sen jälkeen kuultiin mylvähdys.
— Tuolla ne ovat! John Mangles huudahti tunkeutuen korkeiden gastrolobium-pensaiden väliin, jotka olivat kyllin korkeita kätkeäkseen kokonaisen eläinlauman.
Glenarvan, Mulrady ja Ayrton riensivät hänen perässään ja olivat pian yhtä kummissaan kuin hänkin.
Kaksi härkää ja kolme hevosta makasi maassa äkillisesti kuolleina kuten aikaisemminkin oli sattunut. Raadot olivat jo kylmiä, ja joukko nuoria korppeja raakkui mimoosien oksilla tähystellen tätä odottamatonta saalista.
Glenarvan ja hänen ystävänsä katselivat toisiaan, eikä Wilson voinut pidättää kirousta, joka pääsi hänen huuliltaan.
— Mitä sille mahtaa, Wilson, sanoi lordi Glenarvan, joka tuskin itse jaksoi pysyä rauhallisena, — me emme voi sille mitään. Ottakaa mukaanne elossa oleva juhta ja hevonen, Ayrton. Niiden on nyt päästettävä meidät pälkähästä.
— Elleivät vankkurit olisi juuttuneet kiinni, John Mangles vastasi, — nämä kaksi eläintä riittäisivät pienin päivämatkoin vetämään ne rannikolle. Täytyy siis välttämättä saada se kirottu peli irti.