MacNabbs laskeutui pitkälleen ja tarkasti tähysteltyään erotti selvästi useita miehiä, jotka milloin kumartuivat maahan, milloin taas nousivat ja näyttivät etsivän tuoreita jälkiä.
Oli saatava selville, mitä nämä miehet tahtoivat.
Majuri ei epäröinyt. Herättämättä tovereitaan hän katosi korkeaan ruohistoon ryömien maassa kuin ruohoaavikoiden intiaanit.
TEATTERITEMPPU.
Yö oli kauhea. Kello kaksi aamulla alkoi rankkasade, jota kesti aamuun saakka. Teltasta ei ollut riittävää suojaa. Glenarvan ja hänen toverinsa pakenivat vankkureihin. Nukkua ei voinut, vaan puheltiin kaikenlaista. Vain majuri, jonka lyhyttä poissaoloa ei kukaan ollut huomannut, tyytyi kuuntelemaan sanaakaan sanomatta. Hirvittävä sateenryöppy ei hellittänyt ja nyt pelättiin sen saavan Snowyn tulvimaan, jolloin liejuun tarttuneet vankkurit joutuisivat vaaraan. Useita kertoja Mulrady, Ayrton ja John Mangles kävivätkin tutkimassa veden korkeutta joessa ja palasivat kiireestä kantapäähän märkinä.
Vihdoin valkeni päivä. Sade lakkasi, mutta auringonsäteet eivät tunkeutuneet paksun pilviverhon läpi. Kaikkialle oli ilmestynyt suuria sameita lätäköitä. Lionneesta maasta nousi lämmintä höyryä, joka täytti ilman epäterveellisellä kosteudella.
Glenarvan käänsi huomionsa ensin vankkureihin. Ne olivat hänen mielestään pääasia. Tutkittiin raskasta ajoneuvoa, joka oli vajonnut sitkeään saveen keskellä suurta syvennystä. Etuosa oli melkein kokonaan kadonnut näkyvistä ja takaosa pyörien akseliin saakka. Olisi vaikeata saada tätä painavaa laitosta nostetuksi. Miesten, hevosten ja juhtien yhteisvoima tuskin riittäisi.
— Joka tapauksessa täytyy ruveta heti töihin, John Mangles sanoi. —
Jos tämä savi pääsee kuivahtamaan, käy tilanne vielä vaikeammaksi.
— Aloitetaan, Ayrton vastasi.
Glenarvan, molemmat matruusit, John Mangles ja Ayrton lähtivät metsään, missä eläimet olivat olleet yötä.