— Se on kai parasta, Ayrton vastasi. — Huomenna päivänvalossa näemme paremmin, kuinka tästä päästään.
— Seis! Glenarvan huusi.
Lyhyen hämärän jälkeen oli tullut pimeä, mutta kuumuus ei vähentynyt päivänvalon mukana. Ilma oli täynnä tukahduttavia höyryjä. Muutamia salamoita välähteli taivaanrannalla merkkinä kaukaisesta ukonilmasta.
Yöleiri järjestettiin. Kiinnitarttuneissa vankkureissa tehtiin makuutilat niin hyvin kuin taidettiin, ja suurten puiden tumma holvi suojasi miesten telttaa. Ellei sade sekaantuisi peliin, ei kellään ollut valittamista.
Ayrtonin onnistui vaivoin saada kolme juhtaansa vapautetuksi vetelästä maasta, johon ne olivat vajonneet jo kupeitaan myöten. Hän pani ne liekaan yhdessä hevosten kanssa eikä luovuttanut kenellekään muulle huolenpitoa laidunpaikan valitsemisesta. Hän hoiti tätä tointansa perin täsmällisesti, ja Glenarvan huomasi hänen tänä iltana olevan vielä entistä huolellisempi ja kiitti häntä siitä, sillä vetojuhtien säilyminen oli erittäin tärkeätä.
Tällä välin retkeilijät söivät jokseenkin pikaisen illallisen. Väsymys ja kuumuus veivät nälän, ja he olivat enemmän levon kuin ravinnon tarpeessa. Lady Helena ja neiti Grant toivottivat seuralaisilleen hyvää yötä ja menivät tavallisille makuupaikoilleen. Miehistä astuivat toiset telttaan; toiset, kukin halunsa mukaan, asettuivat levolle rehevään ruohikkoon jonkin puun juurelle, mistä tässä terveellisessä ilmastossa ei ole mitään haittaa.
Vähitellen kaikki vaipuivat syvään uneen. Pimeyttä lisäsivät vielä paksut, taivasta peittävät pilvet. Ilmassa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ja yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan pöllöpääsky, joka hämmästyttävän täsmällisesti heläytti molliterssin niin kuin Euroopan surullinen käki.
Noin kello yksitoista majuri heräsi huonosta, raskaasta ja väsyttävästä unesta. Hänen vielä puoliksi sulkeutuneisiin silmiinsä sattui epämääräistä valoa, jota levisi suurten puiden alla. Sitä olisi voinut pitää valkoisena vaippana, joka kimmelteli kuin vesi järvessä, ja MacNabbs luulikin ensin sen olevan maassa leviävää kuloa.
Hän nousi pystyyn, astui metsään päin ja hämmästyi suuresti havaitessaan sen olevan aivan luonnollinen ilmiö. Hänen edessään levisi suunnaton kenttä sieniä, jotka heijastivat fosforimaista valoa. Näiden salasiittiöiden kiiltävät itiöt loistivat pimeässä melko voimakkaasti.[10] Majuri, joka ei ollut itsekäs, aikoi herättää Paganelin, jotta tiedemies saisi omin silminsä tarkastella tätä ilmiötä, kun eräs toinen seikka esti sen.
Fosforimainen valo valaisi metsää puolen kilometrin laajuudelta, ja
MacNabbs oli näkevinään varjojen liikkuvan nopeasti valaistulla alalla.
Pettivätkö hänen silmänsä? Oliko se näköhäiriö?