John Mangles ja Glenarvan tutkivat perin levottomina jäljellä olevia hevosia. Ehkäpä uudet onnettomuudet voisi ehkäistä. Tutkimuksessa ei havaittu minkäänlaisia oireita sairaudesta. Hevoset olivat täysin terveitä ja kestivät uljaasti matkan rasitukset. Niinpä Glenarvan toivoi, että tämä omituinen kulkutauti ei vaatisi muita uhreja.
Sama oli Ayrtoninkin ajatus; hänkin myönsi olevansa täysin ymmällä näistä äkillisistä kuolemantapauksista.
Lähdettiin jälleen matkaan. Vankkurit olivat apuna myös jalkamiehille, jotka levähtivät niissä vuoron perään. Illalla, kun oli päästy vain kuusitoista kilometriä, annettiin pysähdysmerkki, leiri pantiin kuntoon, ja yö kului ilman ikävyyksiä puumaisten saniaisten lehdossa, missä lenteli suuria, syystä kyllä lentäviksi ketuiksi nimitettyjä lepakoita.
Seuraava eli 13. päivä tammikuuta oli suotuisa, eikä edellisen päivän onnettomuudet uusiutuneet. Hevoset ja juhdat tekivät alttiisti tehtävänsä. Lady Helenan salongissa oli hyvin vilkasta vierailijoiden suuren lukumäärän vuoksi. Olbinett tarjoili ahkerasti virvokkeita, jotka kolmenkymmenen asteen kuumuudessa olivatkin tarpeellisia. Puoli ankkuria skotlantilaista olutta tyhjennettiin kokonaan. Bacley & C:o julistettiin Ison Britannian suurimmaksi mieheksi, vieläpä paremmaksi kuin Wellington, joka ei koskaan olisi valmistanut näin hyvää olutta. Siinä oli hyvä annos skotlantilaisten itserakkautta. Jacques Paganel joi paljon ja puheli vielä enemmän de omni re scibili, kaikista mahdollisista asioista.
Näin hyvin alkanut päivä näytti myöskin päättyvän onnellisesti. Oli päästy runsaat kaksikymmentäviisi kilometriä eteenpäin ja taitavasti suoriuduttu jokseenkin mäkisestä, punamultaisesta maasta. Kaikesta päättäen saataisiin vielä samana iltana leiriytyä Snowyn melkoisen leveälle joelle, joka täällä Victorian eteläosassa laskee Tyyneen valtamereen. Pian piirsivät vankkurien pyörät jälkensä laajoille tasangoille mustahkoa vesijättömaata, rehevien ruohokasvien ja uusien gastrolobium-kenttien väliin. Tuli ilta, ja näköpiirissä selvästi erottautuva sumu osoitti Snowyn uomaa; vielä muutamia kilometriä kuljettiin reippaalla mielellä. Eräässä mutkassa pienen kunnaan takana oli metsikkö korkeita puita. Ayrton ohjasi väsyneen valjakkonsa oikopäätä pimeyteen peittyneiden suurien runkojen väliin ja oli juuri pääsemässä metsänreunaan kilometrin päässä joesta, kun vankkurit äkkiä vajosivat pyörien napaa myöten.
— Huomio! hän huusi perässään tuleville ratsastajille.
— Mikä nyt on? Glenarvan kysyi.
— Olemme tarttuneet liejuun, Ayrton vastasi.
Huudoilla ja kepillään hän hoputti juhtia, jotka olivat vajonneet liejuun polviin asti eivätkä päässeet hievahtamaan.
— Jäädään tähän, John Mangles sanoi.