Maantieteilijä jatkoi sydämensä pohjasta tulevia riemunhuudahduksia, kun hänen kumppaninsa äkkiä näkivät hänen horjuvan hevosensa selässä ja sitten kaatuvan hervottomana maahan. Oliko se huimausta vai vielä pahempaa, oliko hän pyörtynyt kuuman sään takia? Riennettiin hänen luokseen.
— Paganel, Paganel! Mikä teitä vaivaa? Glenarvan huusi.
— Se vain, ystäväni, että minulla ei enää ole hevosta, Paganel vastasi irrottautuen jalustimesta.
— Mitä! Mikä hevoseenne tuli?
— Se on kuollut, äkkiä kaatunut, niin kuin Mulradyn hevonen!
Glenarvan, John Mangles, ja Wilson tutkivat eläintä. Paganel ei erehtynyt. Hänen hevosensa oli heittänyt henkensä.
— Tämähän on omituista, John Mangles sanoi.
— Perin omituista tosiaankin, majuri mutisi.
Glenarvan ei voinut olla huolestumatta tästä uudesta onnettomuudesta. Erämaassa sitä ei voinut korvata. Jos joku kulkutauti tappaisi retkikunnan kaikki hevoset, hänellä olisi vaikeuksia jatkaa matkaa.
Sana "kulkutauti" näytti saavan vahvistusta ennen päivän päättymistä. Kolmas hevonen, Wilsonin, kaatui kuoliaana maahan ja, mikä ehkä oli vielä arveluttavampaa, yksi juhdista kuoli äkkiä samalla tavalla. Kulku- ja vetoneuvot olivat supistuneet kolmeen härkään ja neljään hevoseen. Asema kävi arveluttavaksi. Ratsunsa menettäneet miehet saattoivat kyllä marssia jalkaisin. Moni karjankasvattaja oli jo siten kulkenut näiden autiomaiden halki. Mutta jos täytyisi jättää vankkurit, kuinka kävisi naisten? Jaksaisivatko he jalkaisin kulkea ne kaksisataa kilometriä, jotka vielä erottivat heitä Twofold-lahdesta?