Tammikuun 10. päivänä matkailijat saapuivat tiensä korkeimmalle kohdalle, noin kuudensadan metrin korkeuteen. He olivat tällöin aukealla ylätasangolla, josta levisi laaja näköala. Pohjoisessa kimalsi Omeo-järven tyyni pinta vesilintuineen, ja sen sivulla näkyivät Murrayn laajat tasangot. Etelässä olivat Gippslandin vehreät ruohikot, sen kultapitoiset kentät, korkeat aarnioseutuja muistuttavat metsät. Luonto oli siellä vielä tuotteidensa, vesiensä juoksun, hakkaamattomien metsiensä herrana, eivätkä silloin vielä harvalukuiset karjankasvattajat uskaltaneet käydä sen kimppuun. Tämä alppijono näytti erottavan kaksi aluetta, joista toinen oli säilyttänyt villiytensä. Aurinko laski juuri ja punertavien pilvien läpi tunkevat säteet loivat eloisampaa väriä Murrayn piirikuntaan. Gippsland sitä vastoin häipyi epämääräiseen hämärään vuorenhuippujen takana, niin että olisi voinut sanoa varjon peittäneen koko alppientakaisen seudun ennenaikaiseen yöhön. Tämä vastakohta herätti molempien näin erotettujen seutujen välisissä katsojissa syvän tunnelman, kun he silmäilivät sitä melkein tuntematonta aluetta, jonka läpi heidän nyt oli matkattava Victorian maakunnan rajalle saakka.
Yö vietettiin harjanteen aukeamalla, ja seuraavana aamuna aloitettiin laskeutuminen, joka sujui verrattain nopeasti. Tavattoman rankka raesade yllätti retkeläiset ja pakotti heidät etsimään suojaa kallioiden alta. Raskaat pilvet eivät syytäneet vain rakeita, vaan kämmenenlevyisiä jääkappaleita. Lingollakaan ei niihin olisi voinut saada enemmän voimaa, ja monet isot mustelmat opettivat Paganelille ja Robertille, että niiden iskuja oli paras välttää. Vankkurit vaurioituivat monesta kohtaa, ja harva katto olisi kestänyt näiden terävien jääkappaleiden pommitusta; muutamat niistä iskeytyivät puiden runkojen sisään. Täytyi siis odottaa tämän tavattoman ryöpyn päättymistä, ellei tahtonut tulla kivitetyksi. Rajuilmaa kesti noin tunnin, minkä jälkeen matkue taas jatkoi taivaltaan kallioiden rinteitä pitkin, jotka vielä olivat äskeisten rakeiden jäljiltä liukkaat.
Illan suussa pahoin kolhiutuneet ja eri kohdilta vaurioituneet vankkurit kulkivat yhä vielä tukevina puupyörillään alppien viimeisiä rinteitä suurten yksinäisten kuusien välissä. Sola päättyi Gippslandin tasangoille; alppien yli oli päästy onnellisesti, ja nyt ryhdyttiin tavallisiin leiriytymispuuhiin.
Aamunkoitteessa 12. päivänä tammikuuta jatkettiin matkaa yhtä innokkaasti. Jokainen ikävöi pääsyä Tyynenmeren rannalle, juuri sille kohtaa, jossa Britannia oli murskautunut. Ainoastaan siellä saattoi menestystä toivoen jälleen ryhtyä etsimään haaksirikkoisten jälkiä, mutta ei Gippslandin erämaassa. Ayrton kehottikin lordi Glenarvania lähettämään käskyn Duncanille saapua rannikolle, jotta kaikki mahdolliset apuneuvot olisivat käytettävinä tiedustelujen tekemiseksi. Hänen mielestään pitäisi kulkea Lucknowista Melbourneen johtavaa tietä; myöhemmin se kävisi vaikeaksi, sillä suoraa yhteyttä pääkaupunkiin ei ollut.
Nämä Ayrtonin neuvot tuntuivat hyviltä, ja Paganel pyysi kiinnittämään niihin huomiota. Hän arveli myös, että Duncanista olisi suurta hyötyä näissä oloissa, ja lisäsi, että kun kerran olisi menty Lucknowin tien poikki, ei enää voitaisi päästä kosketuksiin Melbournen kanssa.
Glenarvan oli kahden vaiheella ja olisi ehkä lähettänyt tuon käskyn, jonka Ayrton erikoisesti tarjoutui viemään perille, ellei majuri olisi ankarasti vastustanut tätä päätöstä. Hän huomautti, että Ayrtonin läsnäolo oli retkikunnalle välttämätön, kun hän tunsi tienoot lähellä rannikkoa, ja jos sattumalta jouduttaisiin Harry Grantin jäljille, hän paremmin kuin kukaan muu pystyisi niitä seuraamaan, ja vihdoin, että hän yksin saattoi näyttää paikan, missä Britannia oli tuhoutunut.
MacNabbs ehdotti siis matkaa jatkettavan suunnitelmia muuttumatta ja sai kannattajakseen John Manglesin, joka oli samaa mieltä. Huomauttipa nuori kapteeni, että lordin käsky olisi helpompi viedä Duncanille Twofold-lahdesta kuin sanansaattajan mukana, jonka oli samottava neljäsataa kilometriä miltei asumattomia maita. Tämä mielipide voitti, ja niin päätettiin ryhtyä toimiin Twofold-lahdelle saavuttua. Majuri tarkkaili Ayrtonia, joka tuntui hänestä jokseenkin pettyneeltä; mutta hän ei puhunut huomioistaan mitään, vaan piti tapansa mukaan ne omina tietoinaan.
Australian alppien juurelta leviävät alangot olivat tasaisia ja loivasti itäänpäin viettäviä. Suuria mimoosien ja eri kumipuiden rykelmiä oli siellä täällä elävöittämässä yhtämittaista yksitoikkoisuutta. "Gastrolobium grandiflorum"-pensaat koristivat maata loistavilla kukillaan. Usein oli kuljettava pienten purojen poikki, jotka olivat täynnä lyhyttä kaislaa ja kämmekkälajeja. Niiden yli kahlattiin. Kaukaa pakeni trappi- ja kasuaariparvia retkeläisten lähestyessä. Pensaiden yli hyppeli kenguruja kuin joustavia hyppynukkeja; mutta retkikunnan pyssymiehillä ei ollut metsästyshalua, eivätkä heidän hevosensa olleet lisäjaloittelun tarpeessa.
Seudulla vallitsi rasittava kuumuus; ilmassa oli runsaasti sähköä, ja sekä ihmiset että eläimet tunsivat sen vaikutuksen. Laahustettiin suoraan eteenpäin mistään muusta välittämättä, ja hiljaisuuden keskeyttivät vain Ayrtonin huudot, kun hän hoputti väsynyttä valjakkoaan.
Keskipäivästä kello kahteen saakka kuljettiin kummallisen saniaismetsän läpi, joka olisi herättänyt vähemmän väsyneiden vaeltajien ihailua. Nämä täydessä kukassa olevat puumaiset kasvit olivat jopa kymmenen metrin korkuisia. Hevoset ja ratsastajat mahtuivat mukavasti niiden riippuvien oksien alitse, ja joskus kilahti kannus osuessaan puumaiseen runkoon. Niiden liikkumattoman katoksen alla vallitsi raikkaus, jota kenenkään mieleen ei juolahtanut moittia. Jacques Paganel päästi muutamia mielihyvän huokauksia, jotka saivat suuren papukaijaparven pyrähtämään lentoon pelästyneinä ja rähähtämään huumaavaan meteliin.