— Eikä minussa, Ayrton vastasi.
Glenarvan ja perämies palasivat vankkurien luo, ja sitten lähdettiin etenemään sinnepäin, missä Lucknowin tie päättyy. Siellä kiemurteli kapea sola, joka meni viistoon vuoren yli. Noustiin yhä ylöspäin.
Se oli hankala reitti, ja monta kertaa saivat naiset ja heidän seuralaisensa astua maahan. Täytyi auttaa raskaita vankkureita pyöristä työntämällä, usein pidätellä niitä vaarallisissa ahteissa, riisua juhdat valjaista, kun käänteet olivat liian jyrkkiä, ja panna kiiloja alle, milloin ajoneuvot uhkasivat liukua taaksepäin; monesti täytyi Ayrtonin myös saada avukseen hevosia, vaikka nämä jo olivat väsyneitä ponnisteltuaan ylöspain.
Joko tästä pitkällisestä rasituksesta tai jostakin muusta syystä menetettiin yksi hevosista tämän päivän kuluessa. Se kaatui äkkiä ilman mitään oireita. Se oli Mulradyn hevonen, ja kun sen isäntä yritti sitä nostaa, se oli kuollut.
Ayrton tuli tutkimaan maassa makaavaa eläintä eikä näyttänyt ymmärtävän syytä sen äkkikuolemaan.
— Siltä on varmaankin jokin suoni revennyt, Glenarvan arveli.
— Ilmeisesti, Ayrton myönsi.
— Ota minun hevoseni, Mulrady, Glenarvan lisäsi, — minä menen lady
Helenan seuraan vankkureihin.
Mulrady teki niin, ja joukko jatkoi vaivalloista nousuaan jätettyään hevosenraadon korppien saaliiksi.
Australian alppijono ei ole kovin leveä; juurelta noin neljätoista kilometriä. Jos Ayrtonin valitsema reitti siis vei itärinteelle, voitiin kahdessa vuorokaudessa päästä sen yli; siitä mereen saakka ei sitten enää ollut ylipääsemättömiä esteitä eikä hankalaa tietä.