Huolimatta luottavaisen maantieteilijän vakuutuksista pääsi joukko vain perin vaivalloisesti kulkemaan alppien solissa seuraavana eli 9. päivänä tammikuuta. Täytyi ajaa onnella, uskaltautua ahtaisiin ja syviin rotkoihin, jotka saattoivat päättyä umpikujaan.
Ayrton olisi epäilemättä joutunut pahaan pulaan, ellei tunnin matkan jälkeen odottamatta olisi erään vuoripolun varrella nähty ravintolaa, kurjaa "tapia".
— Totisesti! Paganel huudahti, — tuon kapakan isäntä ei voine koota omaisuuksia tällaisessa seudussa! Mihin tuotakin tarvittanee?
— Antamaan meille reitistämme niitä tietoja, joita tarvitsemme,
Glenarvan vastasi. — Menkäämme sisään.
Ayrtonin saattamana Glenarvan astui ravintolan kynnyksen yli. Bush-Innin — se nimi oli ravintolan kyltissä — isäntä oli karkeatekoinen, tympäisevän näköinen mies, joka nähtävästi itse oli kapakkansa viinaksien ahkerin käyttäjä. Tuskinpa tänne koskaan poikkesi muita kuin joku matkalla oleva karjankasvattaja tai karjankuljettaja.
Hän vastaili nyreän näköisenä kysymyksiin. Mutta se riitti kuitenkin antamaan Ayrtonille varmuuden siitä, minnepäin oli kuljettava. Glenarvan korvasi muutamalla kruunulla kapakanisännän vaivat ja oli juuri lähdössä ulos, kun eräs seinään kiinnitetty ilmoitus herätti hänen huomiotansa.
Se oli siirtomaapoliisin tiedonanto, joka ilmoitti vankien karanneen Perthistä ja julisti palkinnon Ben Joycen päästä. Sata puntaa sille, joka toimittaisi hänet kiinni.
— Se lurjus sietäisi joutua hirteen, Glenarvan sanoi perämiehelle.
— Ja varsinkin vangiksi! Ayrton vastasi. — Sata puntaa! Onpa se summa! Hän ei ole sen arvoinen.
— Ravintolanisäntä, Glenarvan lisäsi, — ei minussa myöskään herätä luottamusta, kyltistä huolimatta.