— Epäilemättä, Paganel vastasi. — Eden on jo monta vuotta ollut kaupunkina. Sen satamasta on luultavasti hyvät yhteydet Melbournen kanssa. Oletan, että kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä, Delegeten kunnassa, Victorian rajalla, voimme täydentää retkikunnan ruokavaroja ja saada kulkuneuvoja.
— Entä Duncan? Ayrton kysyi. — Ettekö arvelisi hyödylliseksi, mylord, käskeä sitä saapumaan lahdelle?
— Mitä te siitä sanotte, John? Glenarvan kysyi.
— Käsittääkseni teidän ei siinä suhteessa tarvitse pitää kiirettä, mylord, nuori kapteeni vastasi hetken harkittuaan. — Ehtiihän sieltäkin lähettää sanan Tom Austinille ja kutsua hänet rannikolle.
— Se on totta, Paganel selitti.
— Huomatkaa, John Mangles jatkoi, — että me olemme Edenissä neljän tai viiden päivän kuluttua.
— Neljän tai viiden päivän! Ayrton sanoi kohottaen päätään. — Sanokaa, että siihen menee viisitoista tai kaksikymmentä päivää, kapteeni, ellette tahdo liian myöhään katua erehdystänne.
— Viisitoista tai kaksikymmentä päivää sataanviiteenkymmeneen kilometriin! Glenarvan huudahti.
— Vähintäänkin, mylord. Nyt on kuljettava Victorian vaikea kulkuisimman osan halki, erämaan läpi, missä karjankasvattajien sanojen mukaan ei ole mitään; se on metsistynyttä, raivaamatonta aluetta, jonne ei ole voitu perustaa asemia. Siellä täytyy kulkea eteenpäin kirves tai soihtu kourassa, ja uskokaa minua: siellä ei kuljeta nopeasti.
Ayrton oli puhunut varmalla äänellä. Paganel, johon luotiin kysyviä katseita, vahvisti päännyökkäyksellä perämiehen sanat.