Perämies oli ilmeisesti sopivampi kuin kukaan muu tähän vaikeaan tehtävään. Jokainen ymmärsi sen ja suostui. John Mangles teki viimeisen vastaväitteen sanomalla, että Ayrtonin läsnäolo oli välttämätön Britannian tai Harry Grantin jälkien löytämistä varten. Mutta majuri huomautti, että retkikunta jäisi Snowyn rannalle Ayrtonin paluuseen saakka, ettei ollut puhettakaan tämän tärkeän etsinnän jatkamisesta ilnaln häntä, joten hänen poissaolonsa ei millään tavoin vahingoittaisi kapteenin parasta.
— Niinpä niin, lähtekää, Ayrton, Glenarvan sanoi. — Pitäkää kiirettä ja palatkaa Edenin kautta leirillemme Snowyn rannalle.
Tyytyväisyyden välähdys pilkahti perämiehen silmissä. Hän käänsi päätään, mutta niin vikkelästi kuin hän sen tekikin, oli John Mangles sen huomannut. Vaistosta, ei muusta, tunsi John epäluulonsa Ayrtonia kohtaan yltyvän.
Perämies ryhtyi siis matkavalmisteluihin molempien matruusien auttamana, joista toinen pani kuntoon hänen hevosensa, toinen hänen eväänsä. Tällä välin Glenarvan kirjoitti Tom Austinille osoitetun kirjeen.
Hän määräsi Duncanin ensimmäisen perämiehen viipymättä lähtemään Twofold-lahteen ja suositti hänelle sanantuojaa miehenä, johon voisi täydellisesti luottaa. Rannikolle saavuttuaan pitäisi Tom Austinin luovuttaa osa laivan matruuseja Ayrtonin komentoon…
Glenarvan oli ehtinyt kirjeessään tälle kohtaa, kun MacNabbs, joka seurasi silmillään kynänjälkeä, kysyi omituisella äänellä, kuinka hän kirjoitti Ayrtonin nimen.
— Niin kuin se lausutaan, Glenarvan vastasi.
— Se on erehdys, majuri huomautti tyynesti. — Se lausutaan Ayrton, mutta kirjoitetaan Ben Joyce!
ALAND — ZEALAND.
Ben Joycen nimen mainitseminen vaikutti kuin salamanisku. Ayrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus. Glenarvan kaatui luodin iskemänä. Ulkoa kuului pyssynlaukauksia.