— Sanansaattaja ei mene joen yli, hän sanoi.
— Ahaa! John Mangles huudahti.
— Hän palaa yksinkertaisesti Lucknowin tielle, joka vie hänet suoraan
Melbourneen.
— Neljättäsataa kilometriä jalkaisin! nuori kapteeni huomautti.
— Ratsain, Ayrton vastasi. — Meillähän on terve hevonen. Se on neljän päivän asia. Lisätään siihen kaksi päivää Duncanin matkaa varten lahteen ja vuorokausi leirille paluuta varten, niin sanansaattaja on viikon kuluttua täällä laivamiesten kanssa.
Majuri hyväksyi päännyökkäyksellä Ayrtonin sanat, mikä ei ollut herättämättä John Manglesin hämmästystä. Mutta perämiehen ehdotus sai puolelleen kaikki äänet, eikä sen jälkeen ollut muuta tehtävää kuin hyvin keksityn suunnitelman toimeenpano.
— Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, — on jäljellä vain sananviejän
valitseminen. En salaa, että tehtävä on vaivalloinen ja vaarallinen.
Kuka uhrautuu kumppaniensa puolesta ja lähtee viemään viestiämme
Melbourneen?
Wilson, Mulrady, John Mangles, Paganel, jopa Robertkin tarjoutuivat heti. John vaati erityisen hartaasti, että tämä tehtävä uskottaisiin hänelle. Mutta Ayrton, joka ei vielä ollut puhunut mitään, lausui silloin:
— Suvaitkaa, mylord, että minä lähden. Minä olen tottunut näihin seutuihin. Olen monta kertaa kulkenut pahimmistakin paikoista. Minä selviydyn siitä, mistä joku toinen ei. Yhteiseen etuun vedoten vaadin siis oikeutta lähteä Melbourneen. Sana teiltä riittää suosittamaan minua Tom Austinille, ja kuudessa päivässä otan toimittaakseni Duncanin Twofold-lahteen.
— Hyvin puhuttu, Glenarvan vastasi. — Te olette älykäs ja rohkea mies, Ayrton, ja te onnistutte.