Retkeilijät, lukuunottamatta Mulradya ja Wilsonia, jotka pitivät vahtia ulkona, olivat sijoittuneet vankkureihin niin hyvin kuin taisivat. Majuria pyydettiin puhumaan.
Ennen kertomuksensa aloittamista hän selitti lady Helenalle ne seikat, joita tämä ei tuntenut, nimittäin erään rosvojoukon karkaamisen Perthistä, sen ilmestymisen Victorian seuduille ja osallisuuden rautatieonnettomuuteen. Hän antoi ladylle Seymourissa ostamansa numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia ja lisäsi, että poliisi oli julistanut palkinnon sille, joka ottaisi kiinni Ben Joycen, pelottavan rosvon, jolle puolentoista vuoden aikana tehdyt rikokset olivat hankkineet surullista kuuluisuutta.
Mutta kuinka MacNabbs oli tuntenut perämies Ayrtonin Ben Joyceksi? Siinä oli salaisuus, jonka kaikki pyysivät selittämään, ja majuri selitti.
Jo alusta alkaen oli MacNabbs vaistomaisesti epäillyt Ayrtonia. Pari kolme täysin vähäpätöistä seikkaa, perämiehen ja sepän välillä vaihdettu silmänisku Wimerra-joella, Ayrtonin vastahakoisuus poiketa kaupunkeihin ja kyliin, hänen itsepintainen pyytelynsä, että Duncan komennettaisiin rannikolle, hänen hoitoonsa uskottujen eläinten outo kuolema ja yleensä suoruuden puute hänen käytöksessään, kaikki nämä vähitellen kertyneet ilmiöt olivat herättäneet majurin epäluuloa.
Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä suoranaista syytöstä ilman viimeöisiä tapahtumia.
Ruohopensaiden suojassa ryömien MacNabbs saapui epäilyttävien varjojen luokse, jotka olivat herättäneet hänen huomiotaan vajaan kilometrin päässä leiriltä. Fosforihohtoiset kasvit loivat himmeätä valoa pimeyteen.
Kolme miestä tutki maassa tuoreita jälkiä, ja heidän joukossaan MacNabbs tunsi Black Pointin sepän. — Ne ne ovat, yksi sanoi. — Niin ovat, toinen sanoi, — tässä on hevosenkengän apila. — Sama kuin Wimerrasta saakka. — Kaikki hevoset ovat kuolleet. — Myrkkyäkään ei tarvitse hakea kaukaa. — Sillä voisi tuhota kokonaisen ratsuväen. Hyödyllinen kasvi tuo gastrolobium.
— Sitten he vaikenivat, MacNabbs lisäsi, — ja poistuivat. Minä en tiennyt vielä kylliksi. Minä seurasin heitä. Pian alkoi keskustelu uudelleen: — Ovela mies, se Ben Joyce, seppä sanoi, — mainio keksintö tuo perämiehen haaksirikko! Jos hänen juonensa onnistuu, niin se vasta on onnenpotku! Saakelin Ayrton! — Sano Ben Joyce, sillä kyllä hän on nimensä ansainnut! — Tällöin roistot poistuivat kumimetsästä. Minä olin saanut kuulla kaiken, minkä halusinkin, ja palasin leiriin siinä uskossa, että kaikista rikollisista ei tule kunnon ihmisiä Australiassa, ellei Paganelilla ole mitään sitä vastaan.
Majuri vaikeni.
Hänen kumppaninsa miettivät äänettöminä.